"Olisi kyllä", vastasi markiisin asiamies, "mutta turha on muistella tehtyä palvelusta ja vanhaa kunnioitusta, korkeasti-kunnioitettava herra — vereksiä palveluksia ja uusia kunnioituksen osoituksia markiisin kaltainen mies vaatii näinä iljankoaikoina."
Valtiosinetinvartia huomasi nyt selvästi, mitä hänen ystävänsä varoituksillaan tarkoitti; mutta hän oli liian varovainen antaaksensa mitään ratkaisevaa vastausta.
"En tiedä", sanoi hän, "mitä palvelusta markiisi voi minunlaiseltani vähäkykyiseltä mieheltä vaatia, joka palvelukseni ei olisi jo aina ollut hänelle alttiina, tietysti sikäli kuin sopii velvollisuuksiini kuningasta ja isänmaata kohtaan."
Näin hän ei siis ollut luvannut mitään, vaikka oli ollut lupaavinansa kaikki; sillä loppulisäys peitti kaiken sen, mitä ikänä hän perästäpäin saattoi katsoa hyväksi sovelluttaa siihen. Ja sitten herra Ashton vaihtoi keskusteluaihetta eikä sallinut enää ottaa tätä puheeksi. Vieraan täytyi lähteä saamatta tuota vanhaa, viekasta valtiomiestä ilmoittamaan salaisia ajatuksiaan tai antamaan mitään lupausta vastaisen käytöksensä suhteen; mutta sen hän sittenkin selvään näki, että hän oli saanut Ashtonin pelon sangen hellästä kohdasta herätetyksi ja siten lasketuksi vastaisen, ratkaisevamman ehdotuksen perustuksen.
Kun hän sitten teki markiisille tiliä toimestaan, niin he olivat molemmat sitä mieltä, ettei pitäisi antaa valtiosinetinvartian pelon jälleen kadota, vaan sitä piti virittää vereksillä aineksilla, varsinkin niin kauan kuin hänen puolisonsa oli poissa. Sillä rouvan ylpeä, kostonhimoinen, vallanhaluinen henki, sen he hyvin tiesivät, oli luultavasti saava miehen horjuvan miehuuden vahvistetuksi. Ja Ashtonin rouva, sen he myös tiesivät, piti järkähtämättömästi kiinni nyt vallassa olevasta puolueesta, jonka kanssa hän oli läheisessä liitossa sekä alinomaisessa kirjeenvaihdossa. Ja lopuksi vielä Ashtonin rouva vihasi (ilman mitään pelkoa) Ravenswoodin sukua, jonka ikivanhan arvon rinnalla hänen miehensä äsken saavutettu korkeus näytti mitättömältä; hän vihasi sitä sukua niin tulisesti, että olisi heittänyt oman perheensä edun vaaroille alttiiksi, jos hän vain saattoi toivoa sillä keinoin saavansa tuon vihollisen peräti kukistetuksi.
Mutta rouva Ashton oli nyt poissa. Sama asia, joka niin kauan oli viivyttänyt häntä Edinburghissa, oli sittemmin pakottanut hänet matkustamaan Lontooseen. Siellä hän samalla toivoi voivansa tehdä jotakin haittaa markiisin juonitteluille kuninkaan hovissa; sillä tuo kuuluisa Marlboroughin herttuan rouva, joka monessa suhteessa oli hyvinkin samanluontoinen, oli Ashtonin rouvan harras suosija. Piti siis kovasti ahdistella herra Ashtonia, ennenkuin rouva kerkesi kotiin; alkutoimekseen markiisi senvuoksi kirjoitti Ravenswoodille kirjeen, josta eräässä edellisessä luvussa on ollut puhe. Se oli varovaisin sanoin kyhätty, niin että markiisilla oli vapaa valta sittemmin auttaa sukulaistansa niin paljon tai niin vähän kuin hänen omien vehkeittensä menestys saattoi sallia. Valtiomiehenä markiisi ei tahtonut sitoa sanaansa tai tekeytyä suojelijaksi niin kauan kuin hänellä ei ollut mitään apua annettavana. Mutta sittenkin, olkoon se hänen kunniakseen sanottu, hän myös hartaasti halusi auttaa Ravenswoodin nuortaherraa eikä ainoastaan käyttää hänen nimeänsä pelättinä valtiosinetinvartiaa kohtaan.
Kirjeenviejän matka kulki aivan herra Ashtonin kartanon ohitse; sentähden hän oli saanut käskyn, että hänen hevosensa piti pudottaa kenkänsä lähellä kylää, joka sijaitsi kartanon puistoportin suulla. Ja sillä aikaa kun kylänseppä asetteli sitä paikoilleen, piti sanansaattajan valittaa tätä välttämätöntä viivytystä ja ikäänkuin maltittomuutensa vimmassa päästää suustansa tieto, että hän oli viemässä kirjettä markiisi A:lta Ravenswoodille, asiasta, josta riippui elämä tai kuolema.
Sanoma tästä, vielä paljon suurennettuna, saapui pian eri haaroilta valtiosinetinvartian korviin, ja jokainen kertoja erittäin painosti sitä seikkaa, miten kiireissään kirjeenviejä oli ollut ja kuinka ihmeen lyhyessä ajassa hän oli matkansa suorittanut. Huolestunut valtiomies ei vastannut näihin kertomuksiin mitään; mutta salaa Lockhard sai käskyn väijyä kirjeenviejän takaisintuloa, olla häntä vastassa kylässä, viekoitella, jos mahdollista, häntä väkevillä juomilla ja kaikilla muilla keinoilla, hyvillä tai pahoilla, ja koettaa saada tietää, mitä tuo kirje sisälsi. Mutta tätä väijymistä oli jo ennakolta aavistettu, jonka takia kirjeenviejä palasi aivan toista, pitempää tietä, ja sillä keinoin kiersi hänelle viritetyn paulan.
Jonkun aikaa turhaan odotettuaan valtiosinetinvartia antoi käskyn herra Dingwallille kuulustella tarkoin hänen turvissaan olevilta wolfs-hopelaisilta, oliko sellainen markiisi A:n palvelija todellakin saapunut Wolfs Cragin torniin. Tästä saatiin helposti vahvistavia tietoja. Sillä Kaleb oli eräänä aamuna kello viideltä käynyt kylässä lainaamassa "kaksi haarikallista olutta sekä vähän suolakalaa" ja kirjeenviejä parka oli koko vuorokauden ajan sairastanut Smalltrashin mummon kestikievarissa sen johdosta, että häntä oli ravittu "härskeillä silakoilla ja hapanneella oluella." Tällä tavoin tuli markiisin ja hänen köyhtyneen sukulaisensa välinen kirjeenvaihto, jota herra Ashton välistä oli väittänyt joutavaksi kummitusjutuksi, niin todistetuksi, ettei enää ollut mitään epäilemisen sijaa.
Valtiosinetinvartian pelko kiihtyi tästä sangen suureksi. Vetoamisia tavallisien tuomarien päätöksistä parlamenttiin, joita ennen aikaan pidettiin laittomina, oli viimeaikoina, Claim-of-Right-asetuksen astuttua voimaan, monta kertaa tehty ja useasti sallittukin. Ja sangen suuri syy oli herra Ashtonilla pelätä asian päätöstä, jos Britannian yhteinen ylähuone otti käsiteltäväkseen Ravenswoodin nuorenherran vetoamisen. Se ehkä katsottiin vaatimukseksi, johon oli syytä, kenties ratkaistiin viimein kohtuuden vapaamielisten sääntöjen mukaan, jotka eivät olleet valtiosinetinvartian asialle yhtä edulliset kuin lain kirjain. Sitä paitsi valtiosinetinvartia, päättäen niistä tuomio-oikeuksista, joita hän itse oli kokenut valtakuntain yhdistymisen edellisinä onnettomina aikoina, täydellä syyllä saattoi pelätä, että parlamentissakin mahtoi vallita sama vanha sananparsi, joka Skotlannissa oli liioinkin tuttu: "Näytä minulle mies, niin näytän sinulle lain." Englantilaisten tuomarien jalosta, juonittelemattomasta menettelytavasta ei siihen aikaan Skotlannissa paljon tietty; ja tuon menettelytavan leviäminen tähän maahan olikin parhaita etuja, jotka tulivat Skotlannin osalle valtakuntien yhdistymisen kautta. Mutta se oli siunaus, jota valtiosinetinvartia, elettyänsä aivan toisenlaisissa oloissa, ei voinut aavistaakaan. Jos hänen valtiollinen valtansa katoaisi, niin oli muka samassa myös hänen riita-asiansa hukassa. Ja jokainen hänelle tuleva uusi tieto osoitti yhä luultavammaksi, että markiisin vehkeet tulisivat onnistumaan; valtiosinetinvartia piti siis tuiki tarpeellisena ruveta hakemaan itselleen suojaa nousevaa myrskyä vastaan. Hänen luonnollinen pelkuruutensa teki hänet sovinto- ja lepytystuumiin taipuvaksi. Tuo metsähärkäjuttu, niin hän arveli, saattoi, jos sitä taitavasti käynti hyväkseen, antaa aihetta suulliseen keskusteluun ja sovinnontekoon nuoren Ravenswoodin kanssa. Siinä tilaisuudessa hän aikoi, jos mahdollista, urkkia tietoonsa, mitä Ravenswood itse arveli oikeuksiensa laajuudesta sekä näiden oikeuksien toteuttamisen mahdollisuudesta; ja kenties, koska toinen riitaveli oli niin rikas, toinen niin perin köyhä, saatettiin silloin asiasta hyvällä sopia. Ravenswoodin kanssa sovittuaan hänellä oli vapaat kädet hieroa kauppaa markiisi A:n kanssa. "Ja paitsi sitä", hän virkkoi itselleen, "teen jalomielisen työn, kun näin autan tämän hävinneen suvun perillisen jaloilleen; ja jos uusi hallitus todellakin rupeaa hartaasti ja voimallisesti pitämään hänen puoltansa, niin eipä tiedä, vaikka minun hyvä tekoni tulisi vielä palkituksikin."