[KAHDEKSASTOISTA LUKU.]

Ma kyllä väärin teen,
ja pelkäänpä, ett' isän valitus
taivaasta rangaistusta langettaa
tään lapsen epäkuuliaisen päähän.
Mut järki sanoo myös, ei isätkään
saa liian tiukoin ohjin pidätellä
lastensa rakkautta, estäen
Jumalan luomaa pyhää tunnetta.

Sialta on helmi kadonnut.

Vieraanvaraisuus Ravenswoodin kartanossa oli yhtä merkillinen ylellisyytensä kuin Wolfs Cragin suoma vajavaisuutensa puolesta, joskin sitä koetettiin turhaan salata. Valtiosinetinvartian sydämessä liikkui kenties ylpeä tunne tämän johdosta; mutta hän oli liian kohtelias päästääksensä sitä näkyviin. Päinvastoin hän oli mielihyvällä muistelevinansa Balderstonin "vanhan-pojan ateriaa", niin hänen sanansa kuuluivat, ja pikemmin vastenmielisesti kuin nautinnolla katselevinaan ylellisyyttä omassa, herkkujen painon alla huokaavassa pöydässään.

"Me seuraamme vain toisten esimerkkiä", sanoi hän, "mutta minä olen kasvatettu rahvaan tapaan isäni herkuttomassa pöydässä, ja mielelläni minä, jos vaan vaimoni sekä lapseni sallisivat, jälleen tyytyisin kauravelleihini ja lampaanlapaan."

Tämä oli vähän liikaa. Ravenswood ei vastannut muuta kuin: "Erilaiset säädyt — erilaiset varallisuuden kannat, aioin sanoa", paransi hän puheensa, "vaativat myös erilaista taloudenpitoa."

Tämä kuivakiskoinen vastaus lopetti kaiken keskustelun siitä aineesta, eikä ole tarpeellista, että me saamme tietää, mikä toinen aine sitten sijaan tuli. Ilta kului iloisilla, jopa ystävällisilläkin puheilla; ja Henrikkin oli jo sen verran unohtanut ensihetkisen pelkonsa, että oli julman ritarin Malisius Ravenswoodin, "Kostajan" perillisen ja elävän kuvan kanssa solminut sopimuksen hirven-ajosta. Seuraavaksi aamuksi oli tämä huvitus määrätty. Aikaisin aamulla näkikin toimellisia metsämiehiä sekä hyvin menestyvän metsästyksen. Sitten tuli päivällinen, ja harras pyyntö, että Ravenswood vielä viipyisi päivän, sekä esitettiin että myös sai suostumuksen. Tämän päivän Ravenswood jo oli määrännyt lähtöpäiväkseen; mutta hänelle muistui mieleen, ettei hän vielä ollut käynyt sukunsa vanhan, uskollisen palvelijan, Liisa-mummon luona, ja kohtuullinen kohteliaisuus vaati, että hän käyttäisi yhden aamupuolen tämän entisen seuralaisensa mielen hyvitykseen.

Käyntiin Liisan luona siis päivä määrättiin, ja Lucy läksi Ravenswoodia opastamaan. Henrik tosin tuli kolmanneksi parveen, niin että heidän kävelynsä ei näyttänyt tête-à-tête'ltä (kahdenkesken ololta); mutta kahdenkesken he todentoella kävelivät kuitenkin, sillä tuhansia pieniä seikkoja yhä sattui, jotka kokonaan käänsivät pojan huomion pois siitä, mitä hänen kävelykumppalinsa puhuivat. Väliin oli joku naakka käynyt istumaan oksalle niin likelle että nuoli kantoi; väliin jänis piipoitti polun poikki, ja Henrik kohta läksi koirineen ajamaan sitä takaa; toisinaan hänellä oli pitkä keskustelu vastaan tulevan metsänvartian kanssa, joka viivytti häntä, niin että hän jäi pitkän matkan jäljelle; toisinaan hänen piti tutkia joku mäyrän pesä, jolle juoksi pitkät matkat edeltä.

Ravenswood ja Lucy puhelivat sillaikaa keskenänsä hartaasti, miltei kuin likeiset ystävät. Lucy ei voinut olla ilmoittamatta, kuinka hän surkutteli Ravenswoodia, jonka sydämeen tietysti koski nähdä ennen hyvin tutut paikat niin peräti muuttuneina; ja niin lempeästi neiti Ashton tämän säälinsä ilmoitti, että se Ravenswoodin mielestä sinä hetkenä täydellisesti korvasi kaikki hänen vastoinkäymisensä. Muutamia sanoja, jotka tätä tunnetta ilmaisivat, pääsi hänen suustaan, ja Lucy niitä kuunnellessaan enemmin ujosteli kuin suuttui. Eikä voikaan liioin moittia häntä siitä, että hän oli niin varomaton ja kuunteli näitä sanoja, jos muistaa, että hänen isänsä sallima suhde heidän välillään melkein antoi Ravenswoodille luvan käyttää tämmöisiä sanoja. Sittenkin Lucy koetti kääntää puhetta toisaalle, mikä onnistuikin; sillä Ravenswoodkin oli poikennut yli aikomansa rajan, ja hänen omatuntonsa oli heti varoittanut häntä, kun hän näin oli lausumaisillaan rakkauden sanoja herra William Ashtonin tyttärelle.