"Miksi et tahdo puhella herra Ravenswoodin kanssa, sinä pikku narri?" kysyi valtiosinetinvartia.
"Minä pelkään", vastasi Henrik sangen matalalla äänellä.
"Mitä sinä pelkäät, pöllö?" kysyi isä vähäisen sivaltaen häntä kaulukseen. "Mitä kummia sinä pelkäät?"
"Miksi hän on niin ritari Malisius Ravenswoodin kuvan näköinen?" kysyi poika puolestaan kuiskaavalla äänellä.
"Minkä kuvan, sinä hupsu?" sanoi isä. "Tähän asti olen luullut sinua vain tyhjäntoimittajaksi, mutta nyt pelkäänkin, että olet pölkkypää pöllö."
"Sanoinhan minä, että hän on vanhan Malisius Ravenswoodin näköinen ja hän on niin kerrassaan sen näköinen kuin hän olisi astunut esiin kuvan kehyksistä. Kuva on tuolla ylhäällä, vanhan paronin kamarissa, missä pyykkiä pestään, ja sillä on rautavarustukset päällään eikä nuttu niinkuin tällä herralla — eikä tällä myöskään ole partaa ja viiksiä niinkuin kuvassa — ja toisenlainen röyhelökin on hänellä kaulassa eikä kaulus niinkuin tällä — ja" —
"Ja miksikä tämä herra ei saisi olla esi-isänsä näköinen, poika-hupakko?" kysyi valtiosinetinvartia.
"Niin, mutta jos hän on tullut ajamaan meidät kaikki pois tästä kartanosta", sanoi poika, "ja jos hänellä on kaksikymmentä miestä takanaan valepuvussa — ja jos hän sitten sanoo kolealla äänellä: Minä odotan aikaani — ja jos hän surmaa teidät takkakivelle, niinkuin Malisius teki tuolle toiselle herralle, jonka veren jäljet yhä vielä ovat näkyvissä?"
"Hss, joutavaa lörpötystä!" virkkoi valtiosinetinvartia, jolle nuo häijyt, hänen mieleensä tunkeutuvat muistot olivat myös kiusallisia. — "Herra Ravenswood, Lockhard on juuri ilmoittamassa, että illallinen on pöydässä."
Ja samassa Lucykin astui saliin toisesta ovesta, muutettuansa ylleen toisen puvun matkan jälkeen. Hänen kasvojensa erinomainen, neitseellinen ihanuus, joita vain tuuheat kultaiset kiharat varjostivat, — hänen keijunkaltainen vartalonsa, jota ei nyt paksu ratsastuspuku peittänyt, vaan joka oli puettu tummansiniseen silkkiin — hänen käytöksensä ja erittäinkin hänen hymyilynsä suloisuus — ne haihduttivat niin joutuisasti, että Ravenswood itsekin sitä ihmetteli, kaikki ne synkät, häijyt mietteet, jotka vähän aikaa olivat painostaneet nuorenherran mieltä. Lucyn kasvoissa, jotka olivat niin viattoman suloiset, Ravenswood ei huomannut pienintäkään jälkeä pujopartaisen, mustalakkisen puritaanin pingoitetuista rypyistä, ei hänen vaimonsa jäykkyydestä ja kuivakiskoisuudesta, ei valtiosinetinvartian silmien viekkaudesta eikä hänen puolisonsa kasvoilla vallitsevasta kopeudesta. Lucy näytti ikäänkuin olevan joku maan päälle laskeutunut enkeli, aivan toista sukua kuin ne raaemmat kuolevaiset, joiden keskellä hän armollisesti tahtoi vähän aikaa oleskella. Niin voimallisesti vaikuttaa kauneus nuoreen intomieleen.