"Olenpa, näen minä, suuressa kiitollisuuden velassa herra Corderylle hänen hyvästä huolenpidostaan", sanoi herra Ashton. "Ja virkapas, Henrik, kuka sitten on pitänyt sinua silmällä minun poissa ollessani?"
"Norman ja Robert Wilson — paitsi itseäni."
"Metsänvartia ja tallirenki paitsi sinun omaa hupakkopersoonaasi — todella soveliaita hoitajia nuorelle lakimiehen alulle. — Ethän sinä, veikkonen, taida oppia koskaan muita lainsääntöjä kuin niitä, jotka rajoittavat metsäkauristen ampumista, lohien pyytämistä ja — —"
"Ja metsäkauriista johtuu mieleeni", tokaisi nuori huimapää aivan pelkäämättä, epäröimättä keskeyttäen isän puheen, "Norman on ampunut hirven, ja minä näytin sen sarvet Lucylle, ja hän sanoi, että siinä oli vain kahdeksan haarukkaa, ja hän kertoi, että te olitte ajaneet hirveä lordi Bittlebrainin koirilla ollessanne tuolla Lännessä, ja sen sarvissa — kuulkaa mitä Lucy sanoo — oli muka kymmenen haarukkaa — onko se totta?"
"Saattoi niissä olla vaikka kaksikymmentäkin, vähät minä siitä tiedän. Mutta jos menet tämän herran puheille, niin hän voi kertoa sinulle kaikki sellaiset asiat. — Mene, Henrik, kysy häneltä — hän on Ravenswoodin nuoriherra."
Näin puhellessaan isä ja poika olivat seisoneet valkean ääressä; ja Ravenswood, vetäydyttyänsä salin toiseen päähän, seisoi selin heihin, katsellen muka erästä seinältä riippuvaa kuvaa. Poika juoksi hänen luoksensa, nykäisi häntä takin helmasta liiaksi lellitellyn lapsen rohkeudella ja sanoi: "Kuulkaa, herra — kertokaapas minulle!"
Mutta kun Ravenswood kääntyi hänen puoleensa, niin Henrik nähtyään hänen kasvonsa hämmästyi äkkiä ja peräytyi pari kolme askelta ja tuijotti sitten Ravenswoodiin pelon ja hämmästyksen ilmein, mikä oli hänen kasvoiltaan kokonaan karkoittanut sen tavallisen nokkelan vilkkauden.
"Tule tänne, pikku mies", sanoi Ravenswood, "niin kerron sinulle kaikki mitä hirvenajosta tiedän."
"Mene herran luo, Henrik", käski isä, "ethän ole ennen ollut noin jörö."
Mutta kehoitukset ja käskyt eivät vaikuttaneet poikaan vähääkään. Päinvastoin hän katseltuansa nuorta Ravenswoodia tarkasti kääntyi, hiipi varovaisesti, ikäänkuin olisi kananmunia myöten astuskellut, isänsä luo ja likistyi häneen niin lähelle kuin mahdollista. Ravenswood katsoi kohteliaisuuden vaativan, ettei hän kuuntelisi taistelua isän ja tämän vallattoman lapsen välillä, minkä vuoksi hän käänsi jälleen päänsä seinäkuvien puoleen, huolimatta siitä, mitä he keskenään puhuivat.