"Meidän täytyi", sanoi hän, "jättää tähän huoneeseen muutamia rautahaarniskoita ja muotokuvia — saisinko kysyä, mihinkä ne on pantu?"
"Niin", vastasi valtiosinetinvartia vähän hämillään, "kartano korjattiin meidän poissa-ollessamme — cedant arma togae (aseet jättäkööt sijaa rauhanpuvulle), se on meidän lakimiesten mielilause, niinkuin tiedätte. — Ja onpa sitä tässä asiassa, pelkään minä, liiankin tarkoin, puustavin mukaan, noudatettu. — Minä toivon — minä uskon niiden olevan hyvässä korjuussa — minä tiedän varmaan antaneeni sellaisen käskyn — saisinko toivoa, että te, sitten kun ne ovat löytyneet ja saatetut hyvään kuntoon, tekisitte minulle sen kunnian ja ottaisitte ne lahjana minulta, hyvittäjäisiksi siitä, että ne sattumalta siirrettiin pois sijoiltansa?"
Nuori Ravenswood vastasi jäykästi kumartaen ja jatkoi sitten käsivarret ristissä rinnalla huoneen katselemista.
Henrik, liian hellitelty viisitoista-vuotias poika, töytäisi nyt sisään ja juoksi isänsä luokse.
"Tiedättekö, isä, Lucy on tullut kotiin niin ilkeänä ja itsepäisenä, ettei huolikaan tulla talliin katsomaan uutta ponyhevostani, jonka Robert Wilson on tuonut Gallowaystä."
"Minun mielestäni oli sangen tyhmää, että pyysitkään häntä sinne tulemaan."
"Sitten isä on yhtä ilkeä kuin Lucy", vastasi poika. "Mutta annas kun äiti tulee, kylläpä hän teitä kumpaistakin kynsii!"
"Pidä nokkela suusi, sinä pikku hävytön nulikka", torui isä. "Missä on maisteri?"
"Mennyt häihin Dunbariin — toivottavasti hän siellä saa lihahakkelusta päivällisekseen"; ja niin hän rupesi laulamaan vanhaa skotlantilaista laulua:
"Dunbarissapa hakkelusta sai —
vallera, valleralla!
Parempaa on ja pahempaakin kai —
vallera, valleralla!"