"Soisinpa, että vaimoni olisi tämän nähnyt", ajatteli hän itsekseen; "ei kukaan tiedä niin hyvin kuin Bittlebrain, kumpaisellako puolella leipää voi on; ja hän liehakoitsee nuoren Ravenswoodin edessä niinkuin kerjäläisen rakki kokille. Ja rouvakin ajaa paksupäiset neitinsä vinkumaan ja klaveeria rämpyttämään, ikäänkuin tahtoisi sanoa, valitkaa ja ottakaa! Eivät he näytä minun Lucyni rinnalla paremmilta kuin tarhapöllö joutseneen verrattuna, ja sentähden he saavatkin viedä mustapintaiset otsansa toiselle torille."
Kestityksen loputtua meidän matkalaiset, joilla oli vielä pitempi matkan puoli kulkematta, nousivat jälleen hevostensa selkään; ja sen jälkeen kun valtiosinetinvartia, nuori Ravenswood sekä kaikki palvelijat olivat saaneet piiskaryyppynsä, kukin säätynsä mukaista juotavaa, jatkoi koko joukko matkaansa.
Pimeä jo oli, kun he saapuivat Ravenswoodin kartanon lehtokujalle, joka pitkänä ja suorana kulki kartanon etuseinää kohti. Kujan kumpaistakin vartta reunustavat suunnattomat jalavapuut huojuen huokailivat yötuulessa, ikäänkuin niiden olisi ollut sääli vanhojen herrojensa poikaa, jonka piti nyt palata heidän varjoonsa uuden isännän kumppanina, melkeinpä pelkkänä joukon jatkajana. Jokseenkin samantapaiset tunteet painoivat Ravenswoodin omaakin mieltä. Hän vaikeni vähitellen ja jättäytyi vähän jäljemmäksi, oltuansa siihen saakka ylen harras taluttamaan neiti Ashtonin hevosta. Hän muisti vielä hyvin, miten hän eräänä päivänä yhtä myöhäisenä iltana seurasi isäänsä, kun he iäksi poistuivat siitä kartanosta, josta he olivat sukunimensä ja aatelisarvonsa saaneet. Vanhan kartanon laaja etuseinä, jota hän muisti katselleensa siinä tilaisuudessa monta kertaa luodessaan silmänsä taakse, näkyi silloin "mustana kuin murhevaate." Samainen etuseinä oli nyt valaistu monella kynttilällä, joista muutamat loivat kauas öiseen pimeyteen kiintonaista, paikallaan pysyvää valoansa, toiset liikkuivat ikkunasta ikkunaan ilmaisten, että sisällä puuhattiin ja askaroitiin heidän tulonsa johdosta, josta tieto edeltä ratsastavan palvelijan mukana jo oli ennakolta joutunut. Tämä muutos kartanon ulkomuodossa vaikutti niin syvästi Ravenswoodin sydämeen, että vanhat totutut vihantunteet hänen perintökartanonsa uutta omistajaa vastaan heräsivät osaksi uudestaan ja että hänen kasvonsa saivat tylyn, ankaran muodon, kun hän hypättyänsä maahan satulasta astui vieraan omaksi joutuneen kartanon eteiseen, vieraan lukuisan palvelijajoukon ympäröimänä.
Valtiosinetinvartia aikoi juuri tervehtiä Ravenswoodia sillä ystävällisyydellä, joka näytti olevan heidän viimeaikaisen suhteensa luonnollinen seuraus. Mutta huomattuansa muutoksen nuorenherran muodossa hän hillitsi itsensä ja otti vieraansa vain vastaan syvään kumartaen, ikäänkuin osoittaen, että hänkin hyvin käsitti Ravenswoodin kasvoilla ilmenevät tunteet.
Kaksi palvelijaa, jotka kumpikin kantoivat paria suunnattoman suurta hopeista kynttiläjalkaa, saattoi nyt edeltä astuen herrasväen avaraan saliin, jossa verekset muutokset todistivat Ravenswoodin kartanon nykyisten omistajien suurta rikkautta. Niiden lahonneitten tapettien sijalla, jotka hänen isänsä aikana osaksi peittivät tämän komean huoneen seiniä, osaksi riippuivat alas repaleina, oli nyt lattiasta lakeen asti ylettyvä laudoitus, jonka lakireunus, samoin kuin myös kaikkien neliöpintojen reunukset, oli koristettu kukkaiskiehkuroilla sekä linnuilla. Ja niin taitavasti oli nämä koristeet leikattu tammipuuhun, että näytti aivan siltä kuin linnut todella olisivat paisuttaneet kurkkuansa ja räpyttäneet siipiään. Muutamia vanhoja muotokuvia, jotka esittivät Ravenswoodin-suvun sankareita täysissä sota-aseissa, sekä pari vanhaa rautavarustusta oli tämän salin seinillä ennen riippunut; nyt niiden tilalla nähtiin Wilhelm kuninkaan ja Marian, hänen puolisonsa, sekä herra Thomas Hopen ja lordi Stairin, kahden kuuluisan skotlantilaisen lakimiehen, kuvat. Myöskin oli siellä valtiosinetinvartian isän ja äidin kuvat. Jälkimmäinen jörötti ynseänä, juonikkaana ja juhlallisena, päässään musta myssy pitkine riippuvine nauhoineen. Edellisellä oli mustasilkkinen geneveläinen patalakki, joka oli niin tiukasti päähän kiinni litistynyt kuin olisi tukka ollut ajettu; ja tämän lakin alta tuijottelivat ryppyihin puristuneet, äkäiset puritaanilaiskasvot päättyen harvaan punertavaan pujopartaan. Sanalla sanoen, koko miehen ulkomuoto oli semmoinen, ettei siitä voinut sanoa, ilmaisiko se enemmän ulkokullatun vai saiturin ja veijarin luonnetta. "Ja siksikö" ajatteli Ravenswood, "minun esi-isieni kuvat revittiin alas omilta rakentamiltansa seiniltä, että tämmöiset linnunpelättimet saisivat sijaa!" — Hän katsoi niihin jälleen, ja hänen näin katsellessaan Lucyn kuva (neiti Ashton ei ollut astunut yhdessä heidän kanssaan saliin) ei loistanut enää yhtä kirkkaana kuin ennen hänen mielessään. Paitsi yllämainittuja riippui salin seinillä vielä pari kolme hollantilaista drôleries, jolla nimellä siihen aikaan nimitettiin Östaden sekä Teniers'n maalauksia; ja olipa siellä myöskin italialaisen mestarin tekemä kuva. Lisäksi oli vielä kokovartalokuva valtiosinetinvartiasta juhlallisessa virkapuvussa, ja rouva hänen rinnallaan silkissä sekä kärpännahkaturkiksessa, pöyhkeä kaunotar, jonka kasvojen ilme kuvasi Douglasien, hänen esi-isiensä, ylpeyttä. Maalari, vaikka hän olikin taitava mies, ei ollut kuitenkaan osannut — lieneeköhän todellisuus häneen vaikuttanut vai salainen veitikkamaisuus viekoitellut häntä — saada herran muotoon sitä peloittavaa majesteettisuutta ja valtavuutta, josta käy ilmi, että isännällä on täysi valta omassa kodissaan. Silminnähtävää oli ensi katsahduksellakin, että valtiosinetinvartia, vaikka hän pitikin valtikkaa kädessään ja pöyhkeili kultakoruissa, kuitenkin oli akkavallan alla. — Tämän komean salin permanto oli muuten kalleilla matoilla peitetty, suuria pystyvalkeita oli palamassa kaksinkertaisissa kamiinitakoissa, ja kymmenen hopeista kynttilähaarukkaa, joiden kirkkaissa pinnoissa kimalteli niiden kynttiläin loisto, valoi koko huoneeseen päivän valkeuden vertaisen valon.
"Saanko tarjota jotain virvokkeita, herra Ravenswood?" kysyi herra Ashton, joka oli halukas lopettamaan tämän kiusallisen äänettömyyden.
Mutta hän ei saanutkaan vastausta; sillä Ravenswood oli niin täydessä toimessa tarkastellessaan salissa tapahtuneita monenlaisia muutoksia, että hän tuskin oli kuullut valtiosinetinvartian kysymystä. Mutta kun yllämainittu virvokkeiden tarjous toistamiseen lausuttiin lisäten, että illallinen kohta olisi valmis, ei hän voinut olla heräämättä mietteistään. Ja hän huomasi samassa myös tekevänsä sangen pehmeäluontoisen, jopa naurettavan vaikutuksen, jos hän antoi ulkonaisten asianhaarojen täten vallita itseään. Hän pakottautui siis keskusteluun herra Ashtonin kanssa osoittaen niin suurta huolettomuutta kuin vain hänen vallassaan oli.
"Ette saa kummeksia, herra Ashton, että uteliaana katselen niitä parannuksia, joita te olette tässä huoneessa tehnyt. Isäni aikana, kun vastoinkäymisemme pakottivat hänet elämään hiljaisuudessa, tätä huonetta käytettiin sangen vähän; minä vain leikittelin täällä, kun ilma ei sallinut minun päästä ulos. Tuossa komerossa oli pieni työhuoneeni, missä talletin muutamia puusepän aseita, jotka Kaleb oli hankkinut minulle ja joita hän oli opettanut minua käyttämään. Tässä nurkassa, jossa nyt kaunis, hopeinen kynttilähaarukka riippuu, oli minun onkivapojeni, metsästyskojeitteni, jousieni ja nuolieni paikka."
"Minullakin on nuori hupakko", virkkoi valtiosinetinvartia, joka mielellään olisi kääntänyt puheen toiseen suuntaan, "joka on melkein samantapainen. Hän ei ole koskaan hyvillä mielin, paitsi silloin, kun pääsee metsään. — Kummapa, kun ei häntä nyt näy. — Lockhard, — lähetäpä Will Shaw Henrik-herraa noutamaan. — Hän mahtaa olla, niinkuin tavallisesti, Lucyn helmoissa kiinni — se tyttö hetukka, herra Ravenswood, vetää meitä kaikkia perässään mihin ikänä tahtoo."
Mutta ei tämäkään tyttären mainitseminen, niin taitavasti kuin se olikin keksitty, kääntänyt Ravenswoodia omasta puheenaiheestaan.