"Niin minä uskaltaisin antaa tuon tai-sanan perästä tulla mitä tahansa, vaikka hän olisikin julmin, mistä koskaan on kerrottu, ja toteuttaisi lauseen toisen osan."
"Entä jos hän uhkaisi lähettää sinut katolisen tädin, abbedissan, luo, luostariin?"
"Sitten minä uhkaisin hankkia hänelle protestanttisen vävyn, ja olisin iloinen, kun saisin niin hyvän tilaisuuden olla tottelematon uskonnollisten syiden tähden. Ja nyt kun Nancyn korvat eivät ole kuulemassa, niin anna minun aivan vakavasti sanoa sinulle, että minun ymmärtääkseni niin hyvin Jumala kuin ihmisetkin suovat sinulle anteeksi, jos kaikilla mahdollisilla keinoilla vastustat tätä luonnotonta avioliittoa. Tuommoinen röyhkeä, umpimielinen, kunnianhimoinen mies, joka salassa vehkeilee kuningasta vastaan — joka on kaikkialla pahassa huudossa saituudestaan ja tylyydestään — on ilkeä vanhemmilleen, ilkeä veljilleen ja sisarilleen, ilkeä ja kitsas kaikille sukulaisilleen — Isabella, ennen minä menisin kuolemaan kuin semmoiselle miehelle puolisoksi."
"Älä anna tämmöisiä neuvoja isäni kuullen", virkkoi neiti Vere, "muuten, Lucy kulta, saisit paikalla sanoa jäähyväiset Ellieslaw'n kartanolle."
"Ja jäähyväiset Ellieslaw'n kartanolle sanoisin aivan mielelläni heti paikalla", jatkoi ystävä, "kun vain näkisin sinun onnellisesti pääsevän pois sieltä jonkun lempeämmän suojelijan turvissa kuin sen, minkä luonto on sinulle suonut. Voi, jos minun isä-parkani olisi vielä entisissä voimissaan, kuinka mielellään olisi hän ottanut sinut kotiinsa ja suojelukseensa, kunnes tämä naurettava ja julma vaino olisi mennyt ohitse."
"Minä kiittäisin Jumalaa, jos niin voisi tapahtua, Lucy kultaseni!" vastasi Isabella. "Mutta pelkäänpä pahasti, että isäsi ei sairaalloisena millään muotoa voisi suojella minua niitä keinoja vastaan, joilla heti yritettäisiin saada minut, pakolais-parka, takaisin."
"Sitä pelkään minäkin, tosiaan", sanoi neiti Ilderton, "mutta ajatelkaamme ja keksikäämme jokin keino. Nyt kun sinun isäsi ja hänen vieraidensa kaikki ajatukset ja tuumat näkyvät keskittyneen johonkin salaiseen vehkeilyyn — päättäen siitä, että sanansaattajia tulee ja menee vähän väliä, että outoja naamoja ilmaantuu ja jälleen katoaa kenenkään ilmoittamatta tänne heidän nimiänsä, että aseita kootaan ja puhdistellaan, että jokainen miehenpuoli koko kartanossa näyttää olevan hirveässä huolessa ja puuhassa — niin kenties ei olisi aivan mahdotonta — paitsi ainoastaan siinä tapauksessa, että meidät pantaisiin kovin ahtaalle — että mekin suunnittelisimme puolestamme oman pikkuisen salajuonemme. Minä toivon, etteivät herrat ole anastaneet yksinomaisuudekseen aivan kaikkea kavaluutta, ja tiedänpä yhden liittolaisen, joka mielellään saisi yhtyä meidän tuumiimme."
"Et toki tarkoita Nancya?"
"Enpä millään muotoa!" sanoi neiti Ilderton. "Nancy on erinomaisen hyvä tyttö ja rakastaa sinua hartaasti; mutta ei hänestä ole salaliittolaiseksi — hän on yhtä typerä siihen kuin Renault ja kaikki muut alemmat salaliittolaiset 'Pelastetussa Venetsiassa.' Ei, se, jota tarkoitan, on Jaffier'n kaltainen, tai Pierren, jos se osa on enemmän sinulle mieleen. Mutta vaikka tiedänkin sinun siitä ilahtuvan, peloittaa minua myös, että mainitsemalla sen nimen samalla sinua myös suututan. Etkö voi jo arvata? Jotakin kotkan ja kallion tapaista[8] — ei se merkitse kotkaa englanninkielellä, vaan hyvinkin sinnepäin meidän skotlantilaisten murteella."
"Et toki tarkoittane nuorta Earnscliffiä, Lucy?" virkkoi neiti Vere lentäen tulipunaiseksi.