"Ketä muuta sitten tarkoittaisin?" sanoi Lucy. "Jaffiereitä ja Pierrejä on hyvin harvassa tässä maassa, luullakseni, vaikka kyllä saattaisi löytyä tarpeeksi sekä Renaulteja että Bedamareja."
"Kuinka saatat puhua tuollaisia hullutuksia, Lucy? Nuo näytelmät ja romaanit ovat nähtävästi panneet pääsi aivan pyörälle. Tiedäthän sinä, että puhumattakaan isäni suostumuksesta, jota ilman en koskaan tahdo mennä naimisiin, ja jota se, ketä sinä tarkoitat, ei ikipäivinä voi saada — puhumattakaan siitä, ettemme tiedä mitään nuoren Earnscliffin tunteista, paitsi mitä oma vilkas mielikuvituksesi on pannut kokoon — tiedäthän että kaiken sen lisäksi on vielä tuo onneton kahakka!"
"Jossa hänen isänsä sai surmansa?" virkkoi Lucy. "Johan siitä on kulunut hyvin pitkä aika, ja eihän toki toivottavasti nyt enää eletä tuolla verivihollisuuden aikakaudella, jolloin kahden suvun välinen riita meni perintönä isästä poikaan aivankuin espanjalaisessa shakkipelissä, ja jolloin joka miespolven aikana tehtiin murha tai kaksikin ainoastaan senvuoksi, ettei vihamielisyys katoaisi. Nykyisinä aikoina on riitojemme laita sama kuin vaatteittemme; me leikkaamme ne itseämme varten ja kulutamme ne loppuun omalla elinajallamme. Meille ei tule mieleenkään vihata esi-isiemme vihollisia sen enempää kuin ajattelisimme käyttää heidän vanhoja nuttujansa ja polvihousujaan."
"Sinä puhut kovin kevytmielisesti tästä asiasta, Lucy", vastasi neiti Vere.
"En suinkaan, Isabella kultani", sanoi Lucy. "Ajattelehan toki, että isäsi tosin oli mukana tuossa onnettomassa kahakassa, mutta ei silti ole todistettu, että hän olisi iskenyt kuolinhaavaan. Paitsi sitä, vaikka kahden suvun välillä olisi verta vuodatettukin, niin ei se millään muotoa estänyt perästäpäin tapahtuvia naimisliittoja; päinvastoin annettiin usein tytär taikka sisar sovinnon pantiksi. Sinä naurat minun romaanientuntemukselleni, mutta voin vakuuttaa sinulle, että jos sinusta kirjoitettaisiin romaani, jommoisia on kirjoitettu paljoa vähemmänkin sitä ansaitsevista ja vähemmän onnettomista neidoista, niin älykäs lukija kohta arvaisi, että sinut on määrätty Earnscliffin mielitietyksi ja puolisoksi päättäen juuri tuosta esteestä, jota sinä luulet voittamattomaksi."
"Mutta meillä ei ole tekemistä romaanien, vaan surullisten tosiasioiden kanssa, sillä tuossa on Ellieslaw'n kartano."
"Ja portilla seisoo Sir Frederick Langley toivoen saavansa auttaa näitä aatelisneitosia alas hevosen selästä. Mutta yhtä mielelläni minä antaisin sammakon koskettaa kättäni; hän on saava minulta pitkän nenän, sillä minä otan vanhan tallirengin, Horsingtonin, kavaljeerikseni."
Näin sanoen vilkas nuori neito sivalsi ruoskalla hevosensa täyteen vauhtiin, nyökäytti ohikiitäessään pahankurisesti päätään Sir Frederickille, joka juuri valmistautui ottamaan käsiinsä hänen hevosensa suitsia, ajaa karautti edemmäksi ja hyppäsi vanhan tallirengin syliin. Mielellään olisi Isabellakin tehnyt samoin, jos vain olisi uskaltanut. Mutta hänen isänsä seisoi aivan lähellä, ja suuttumus synkensi jo hänen kasvojaan, jotka olivat ikäänkuin luodut ilmaisemaan vain tylyjä tunteita, ja neidon täytyi siis vasten tahtoaan antautua vastenmielisen kosijansa autettavaksi.