Älköön meitä, jotka olemme yön henkivartijoita, sanottako päivävarkaiksi; meidän nimemme olkoon: Dianan metsäherrat, hämärän ritarit, kuun kultapojat.
Henrik IV. I näytös.
Loppupuolen sitä päivää, jona nuoret neitoset kävivät erakon puheilla, oli tämä viettänyt kasvitarhansa aitauksen sisäpuolella. Illalla hän kuitenkin taas istui tavallisella istuinkivellänsä. Aurinko laski punaisena vyöryvien pilviaaltojen ympäröimänä heittäen synkän valon kankaan yli ja tehden purppurankarvaiseksi tuon leveän, lakeitten harjujen jakson, joka piiritti tätä autiota seutua. Kääpiö istui katsellen pilviä, jotka tihenevien usvien yläpuolella mustenivat mustenemistaan, ja kun uppoavan valonantajan leveä, synkkä säde valaisi kokonaan tuon yksinäisen, muodottoman hahmon, olisi häntä hyvin voinut luulla nousevan rajuilman haltiaksi tai manalasta nousseeksi kummitukseksi, jonka rajuilman maanalaiset enteet olivat kutsuneet esiin manteren pohjaperukoista. Näin hän istui yhä vielä, synkät silmät luotuina pimenevää, mustenevaa taivaanrantaa kohti, kun eräs ratsumies läheni häntä joutuisasti ja seisahduttaen hevosensa, ikäänkuin suodakseen sille huoahtamisen tilaisuuden, teki erakolle jonkinlaisen kumarruksen, joka ilmaisi sekä hävyttömyyttä että hämillisyyttä.
Mies oli laihavartaloinen, pitkä ja hoikka, mutta kuitenkin silminnähtävästi voimakas, vahvaluinen ja jäntevä. Hänestä näkyi, että hän oli kaiken ikänsä ollut sellaisessa kovassa liikunnossa, joka estää ihmisruumiin paisumasta lihavaksi, mutta karkaisee ja vahvistaa jäntereitä. Hänen teräväkulmaisissa, ahavoituneissa, pisamaisissa kasvoissaan kuvastui pahaa, uhkaavaa väkivaltaisuutta, hävyttömyyttä, sekä kavaluutta, jotka kukin vuorostansa vaihdellen olivat niissä etualalla. Hiekankarvainen tukka ja punertavat kulmakarvat, joiden alta terävät, harmaat silmät tuijottivat, tekivät ratsumiehen pahaa ennustavan ulkomuodon täydelliseksi. Satulataskuissaan hänellä oli pistoolipari, toinen pari pisti esiin vyön takaa, vaikka hän oli koettanut peittää sen napittamalla nuttunsa. Päässä oli miehellä ruosteinen teräskypärä. Hänen varustukseensa kuului sitä paitsi vielä jokseenkin vanhanmuotoinen nahkatakki, kintaat, joista oikeanpuolinen oli peitetty pienillä rautasuomuksilla niinkuin ritariajan muinaiset rautakintaat, sekä pitkä miekka.
"Vai niin", lausui kääpiö, "murha ja ryöstö ovat taas liikkeellä hevosen selässä."
"Hevosen selässäkö?" kysyi rosvo. "Kyllä, kyllä, Elshie, sinun lääkärintaitosi on nostanut minut jälleen kelpo raudikkoni selkään."
"Entä kaikki parantumisvalat, joita sairasvuoteellasi vannoit, joko ne ovat unohdetut?"
"Kaikki ne ovat haihtuneet putipuhtaiksi yhdessä vesiryyppyjen ja rohtojen kanssa", vastasi taudistaan tointunut häpeämättä. "Tiedäthän, Elshie, koska sinun sanotaan olevan läheisessä tuttavuudessa sen pojan kanssa:
"Kun piru on sairas, piru munkiks tulla vois,
kun piru on terve, piruko munkkina enää ois!"
"Sinä puhut totta", lausui erakko. "Yhtä hyvin saattaisi susi luopua verenhimostaan taikka korppi haaskan hakemisestaan kuin sinä noista riivatuista rosvontöistäsi."
"Entä sitten! Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Se kuuluu synnyinnäisesti luonteeseeni, se on ytimissäni ja veressäni. Ovathan Westburnflatin pojat kymmenessä miespolvessa olleet ryöstäjiä ja rosvoja. He ovat aina juoneet kelpo lailla, eläneet rennosti, kovasti kostaneet pienetkin loukkaukset, eikä voitosta ole koskaan ollut puutetta!"