"Hyi, hyi, Hobbie, tuon hullun kahakan olivat viini ja valtiolliset erimielisyydet sytyttäneet — monta miekkaa siinä paljastettiin — on mahdotonta sanoa, kuka sen kuolinhaavan pisti."
"Kaikissa tapauksissa oli vanha Ellieslaw kumminkin siinä teossa apulaisena ja liittolaisena; ja olenpa varma, että jos teidän tekisi mielenne kostaa se hänelle, niin ei suinkaan kukaan teitä moittisi, sillä hänen kynsiensä alla on teidän isänne verta. — Sitäpaitsi silloisista asianomaisista ei ole enää elossa ketään muuta, jolle voisi kostaa. Hän on piispalainen ja Jaakko kuninkaan puoluelainen vielä kaupan päälliseksi. — Voinpa sanoa teille, että ihmiset täällä odottavat jotain selvitystä teidän välillänne."
"Hyi häpeä, Hobbie!" vastasi nuori herra. "Sinäkö, joka olet olevinasi jumalinen, kiihoitat ystävääsi rikkomaan lakia ja kostamaan oman käden oikeudella, vieläpä teet sen tämmöisessä rämeisessä paikassa, täällä, jossa voi olla Jumala ties minkälaisia olentoja puhettamme kuuntelemassa!"
"Hiljaa, hiljaa!" virkkoi Hobbie, vetäytyen lähemmäksi kumppaniaan, "enpä niitä nyt ollenkaan muistanut. — Mutta voinpa hiukan arvata, hyvä herra, mikä teidän kättänne pidättää. Me tiedämme kaikki, ettei teiltä puutu uskallusta, vaan että sievän tyttösen, neiti Isabella Veren, harmaa silmäpari saa teidät näin maltilliseksi."
"Minä vakuutan sinulle, Hobbie", sanoi hänen kumppaninsa jokseenkin suuttuneena, "minä vakuutan, että olet aivan väärässä. On häijyä, että tämmöisiä ajattelet, vieläpä puhut ilmi. Minä en salli kenenkään sekaantua asioihini, niin että antaisin mainita nimeäni jonkun nuoren neidon nimen yhteydessä."
"Hohoh, hohoh!" sanoi Elliot, "enkö sanonut, ettei ainoastaan taulan puute tee teitä näin hiljaiseksi! No, no, enhän minä tahtonut loukata. Mutta yhdestä seikasta voisitte kuitenkin sallia ystävän huomauttaa teille. Vanhalla Ellieslaw'n herralla on suonissaan tuota muinaista sortajan verta paljon enemmän kuin teillä. Hän ei, uskokaa pois, tiedä mitään näistä uudenaikaisista rauhan ja siveyden ajatuksista. Hän pitää enemmän vanhan kansan hyökkäyksistä ja ryöstelemisistä, ja hänellä on takanaan hyvä joukko uljaita poikia, jotka ovat rohkeita ja vallattomia kuin nuoret varsat. Mistä hän saanee siihen tarpeelliset kolikot, sitä ei kukaan tiedä. Siellä eletään herroiksi ja paljon leveämmin kuin maakartanon tulot sallisivat; mutta oli miten oli, kyllä hän elämänsä maksaa. Katsokaa, jos maassa syntyy levottomuutta, niin kyllä hän ensimmäisenä nousee — hänellä on tuo vanha riita teidän sukunne kanssa hyvässä muistissa. Pelkäänpä pahoin, että silloin hänen mielensä tekee käydä käsiksi Earnscliffin vanhaan torniin."
"Olkoon niin, Hobbie", vastasi nuori herra, "jos hänen mieleensä nousee tuo paha halu, niin kyllä minä koetan pitää puoliani vanhassa tornissa häntä vastaan samoin kuin minua paremmat miehet ovat kauan aikaa sitten siinä pitäneet puoliaan parempiakin miehiä vastaan."
"Se on oikein — se on oikein — nuo sanat olivat viimeinkin miehen puhetta", huusi uljas talonpoika; "ja jos näin todellakin kävisi, niin pankaa vain palvelijanne soittamaan tornin isoa kelloa. Silloin minä ja molemmat veikkoni ja Stenhousen pikku Davie, riennämme heti, ennen kuin pyssynpii kerkiää napsahtaa, teille apuun mukanamme kaikki se voima, minkä saamme kokoon."
"Kiitoksia paljon, Hobbie", vastasi Earnscliff, "mutta toivonpa sentään, ettei täällä meidän aikanamme enää synny tämmöistä luonnotonta ja epäkristillistä sotaa."
"Hyi, herra, hyi!" pisti Elliot väliin, "eihän se olisi muuta kuin pieni sisällissota, jonka sekä taivas että maa antaisivat kyllä anteeksi tämmöisessä erämaassa kuin tämä. Se olisi juuri seudun sekä seutulaisten luonnetta myöten, — emme me täällä aina voi rauhassa nahjustella niinkuin Lontoon porvarit — ei meillä ole niin paljon tekemistä kuin heillä. Se on aivan mahdotonta, se!"