"Kuules, Hobbie", virkkoi nuori herra, "sinä, joka niin lujasti uskot yliluonnollisiin olentoihin, otat minun mielestäni taivaan nimen suuhusi täällä jokseenkin uhkarohkeasti, muistamatta missä paikassa me kuljemme."
"Mitä minä huolin Mucklestane-Moorista enemmän kuin tekään, Earnscliff?" tiuskaisi Elliot vähän närkästyneenä. "Onhan se totta että ihmiset kertovat tässä paikassa jonkinlaisten linnunpelättimien ja pitkänokkaisten eläinten kuljeksivan, mutta mitä minä niistä huolin? Minulla on puhdas omatunto eikä minua voida vetää edesvastuuseenkaan juuri muusta kuin ehkä jostakin liiasta sanasta tyttöjen seurassa tahi markkinatappelusta, eikä tuommoisista joutavista maksa vaivaa puhua. Olenpa minä, vaikka itse kehun, yhtä siivo poika ja yhtä rauhallinen —"
"Entäs se reikä, jonka löit Dick Turnbullin päähän ja Wintonin Willie, jolle laskit panoksen vasten silmiä?" muistutti matkakumppani.
"Vaiti, Earnscliff, oikeinhan teillä on kaikkien ihmisten kepposet kirjassanne! — Paranihan Dickin pää jälleen, ja me aiomme ratkaista riitamme tappelemalla Jeddartissa pääsiäisenä, joten se asia on ikäänkuin suosiossa ja sovinnossa päätetty. Ja Willien kanssa ollaan jälleen hyvät ystävykset — poika parka — eihän siihen sattunutkaan kuin pari kolme haulia. Minä sallisin kenen hyvänsä kelpo ryypystä tehdä saman. Mutta Willie on alamaan[4] sukua, mies rukka, ja pelästyi pahasti. — Ja mitä kummituksiin tulee, niin jos meille sattuisi joku vastaan tässä samassa paikassa —"
"Mikä ei ole mahdotonta", keskeytti nuori Earnscliff, "koska tuossa teidän vanha noita-akkanne jo seisookin."
"Minä sanon", jatkoi Elliot närkästyneenä tästä muistutuksesta, "minä sanon, että jos se vanha ämmä itse nyt kohoaisi maasta eteemme tässä paikassa, niin en minä enempää... Mutta Jumala varjelkoon, Earnscliff, mikähän tuo tuossa lienee?"
II LUKU
"Keri musta, sä kulkija kankaitten,
Sano kohta mi sun nimes on?" —
"Mies kankahan musta oon, alhainen,
Asun alla mä kanervikon."