John Leyden.
Näky, joka niin oli säikähdyttänyt nuorta talonpoikaa kesken hänen uljasta kerskailuaan, hämmästytti myös hetkeksi hänen kumppaniaan, vaikka tämä oli vähemmän taikauskoinen. Kuu, joka heidän keskustelunsa aikana oli noussut, "kahlaili pilvissä", seudun puheenpartta käyttääksemme, ja valoi vain hämärää, vähän väliä pimentyvää valoa. Tämmöinen valon heijastus, joka sattui tuohon suureen, harmaakiviseen patsaaseen, jota he juuri lähenivät, loihti heidän eteensä ihmisen näköisen, vaikka aivan kääpiömäisen haamun, joka hitaasti liikkui hajallaan olevien suurten, harmaitten kivien välissä. Se ei näyttänyt kulkevan niiden ohi, vaan siirtyi vain hitaasti ja epäröiden paikasta paikkaan, niinkuin se, joka kuljeskelee surullisia muistoja herättävässä paikassa. Tavan takaa tuo olento mutisi epäselvästi. Tämä kaikki soveltui niin hyvin kaikkiin tavallisiin kummitustaruihin, että Elliot hiukset pystyssä äkkiä seisahtui ja kuiskasi kumppaninsa korvaan: "Se on vanha Alice itse! Laskenko panoksen häntä kohti Jumalan nimeen!"
"Älä, Herran tähden, älä!" varoitti kumppani painaen alas pyssyn, jolla toinen jo tähtäsi. "Se on varmaan joku mielipuoli ihmisparka!"
"Mielipuolipa te itse lienette, kun aiotte mennä tuota lähelle!" virkkoi Elliot tempaisten kumppaniaan, kun tämä yritti lähteä. "Kyllä me vielä kerkiämme lukea jonkin rukouksen (jospa semmoinen nyt vain muistuisi mieleen) ennenkuin se ennättää tänne — — — Jumalan kiitos, eipä sillä näytäkään olevan kovin kiire!" jatkoi hän rohkaisten mieltään, kun hän näki kumppaninsa aivan pelottomana, ja kun ei kummitus myöskään näyttänyt pitävän heistä suurta lukua. "Astua tassutteleehan se aivan kuin kana kuuman liesiraudan päällä. Kuulkaas, Earnscliff" (sen hän lisäsi hiljaisella äänellä), "kierretään tuolta ympäri, ikäänkuin metsäkaurista pyydettäessä pyrkisimme tuulen alle — eihän suo tuossa upotakaan syvemmälle kuin polvea myöten, ja parempi vetelä tie kuin kummitus kumppanina."
Mutta Earnscliff, välittämättä kumppaninsa varoituksista ja nykäyksistä, kulki suoraan samaa polkua myöten, jota he tähän asti olivat astuneet, ja saapui pian ihmeellisen olennon lähelle.
Tuo olento, joka lähemmäksi tultaessa näytti pikemmin vain kutistuvan kuin suurenevan, ei ollut kooltaan täyttä neljääkään jalkaa pitkä, ja ulkomuodoltaan, sen verran kuin sitä tuossa hämärässä valossa saattoi erottaa, se näytti melkein yhtä leveältä kuin pitkältäkin, tai paremminkin pallon muotoiselta, sillä silminnähtävästi se oli jollakin tavalla viallinen. Nuori herra huikkasi kahdesti tälle ihmeellisen näköiselle olennolle, saamatta sanaakaan vastaukseksi. Hän huusi vielä kolmannenkin kerran huolimatta siitä, että hänen kumppaninsa koetti selittää hänelle, että heidän olisi parasta jatkaa matkaa eikä sen enempää häiritä näin eriskummallista ja yliluonnollista haamua. Kolmanteen kysymykseen: "Kuka olet? Mitä täällä teet näin yön aikana?" vastasi vihdoin ääni, jonka kimakka, ilkeä, pahalta sointuva kiljahdus sai Elliotin harppaamaan kaksi askelta taaksepäin ja hämmästytti myös Earnscliffiä: "Menkää tiehenne älkääkä kysykö mitään niiltä, jotka eivät teiltä mitään kysy!"
"Mitä teet täällä niin kaukana ihmis-asunnoista? Oletko eksynyt tieltä? Tahdotko tulla kotiini ('Jumala varjelkoon!' pääsi vasten tahtoakin Elliotin suusta), niin saat yösijan?"
"Mieluummin viettäisin yöni yksin Tarras-joen syvyyksissä!" kuiskasi taas Hobbie.
"Menkää tiehenne!" käski haamu, jonka ilkeä ääni suuttumuksesta vinkui vielä ilkeämmin. "En minä teitä tienoppaiksi tarvitse — en minä yösijojanne kaipaa — viisi vuotta sitten oli pääni viimeksi ihmiskaton alla, ja toivonpa että se silloin oli vihoviimeinen kerta!"
"Hän on hullu", virkkoi Earnscliff.