"Älkää sanoko sanaakaan, Sir Frederick", kielsi hän maltittomasti, "te ette ole isä — hän oli minun lapseni, kiittämätön lapsi, epäilemättä, mutta sittenkin minun lapseni, minun ainoa lapseni! Missä on neiti Ilderton? Hän epäilemättä tietää tästä jotakin. Se sopii mainiosti siihen, mitä olen saanut tietää hänen vehkeilyistään. Mene, Dixon, kutsu Ratcliffe tänne — hänen pitää joutua hetkeäkään viivyttelemättä."
Samassa mainittu herra astuikin sisään.
"Kuules, Dixon", jatkoi herra Vere muuttuneella äänellä, "sano herra Ratcliffelle, että pyydän häntä puheilleni tärkeän asian tähden. Oi, hyvä herra", virkkoi hän sitten, ikäänkuin hän vasta nyt olisi huomannut tulijan, "te olette juuri se mies, jonka neuvo voi olla minulle parhaana apuna tässä hirmuisessa tapahtumassa!"
"Mitä on tapahtunut, herra Vere, miksi teidän mielenne on kuohuksissa?" lausui herra Ratcliffe vakavasti. Ja sillä aikaa kun Ellieslaw'n kartanon isäntä tulisimman tuskan ja vimman elein kertoo hänelle aamuisesta kummallisesta tapauksesta, otamme vaarin tästä tilaisuudesta selittääksemme lukijoille, missä suhteessa nämä molemmat herrat olivat toisiinsa.
Varhaisessa nuoruudessaan oli herra Vere, Ellieslaw'n kartanon isäntä, ollut tunnettu tuhlaavasta elämästään. Hänen vanhemmaksi tultuaan tämä muuttui hänen varoilleen yhtä turmiollisiksi, salaisiksi ja kapinallisiksi kuin kunnianhimoisiksikin vehkeilyiksi. Kummassakin tapauksessa hän oli tyydyttänyt itsessään vallitsevia himoja välittämättä omaisuutensa vähenemisestä, vaikka hän muuten, milloin tämmöistä viekoitusta ei ollut, oli ihmisten mielestä kitsas, itara ja ahne. Koska hänen raha-asiansa tuhlaavan elämän vuoksi olivat joutuneet pahasti rappiolle, hän läksi Englantiin, missä hänen sanottiin tehneen hyvin edullisen naimiskaupan. Hän viipyi monta vuotta kaukana sukutilaltaan. Yhtäkkiä, kenenkään arvaamatta hän ilmaantui jälleen sinne leskenä tyttärensä kanssa, joka silloin oli kymmenen vuoden vanha. Tästä hetkestä alkaen hän rupesi aivan rajattomasti kuluttamaan rahaa, ainakin syntymäseutunsa yksinkertaisten vuorelaisten mielestä. Ihmiset arvelivat hänen sillä tavalla välttämättömästi vajoavan suuriin velkoihin. Mutta hän jatkoi yhä samaa hurjaa tuhlausta, kunnes noin kuukautta ennen tämän kertomuksen alkua yleinen huhu hänen suurista veloistansa sai vahvistuksen. Herra Ratcliffe näet tuli asumaan Ellieslaw'n kartanoon, ja sai heti tullessaan talon isännän sanattomalla suostumuksella, vaikka silminnähtävästi hänen suureksi kiusakseen, ylimmän ja aivan käsittämättömän vallan hallita herra Veren yksityisiä asioita.
Herra Ratcliffe oli yksitotinen, vakava, harvapuheinen, iäkkäänpuoleinen mies. Ne, joiden kanssa hänellä oli ollut tilaisuus puhua asioista, sanoivat hänen olevan erittäin taitava kaikissa niihin kuuluvissa seikoissa. Muiden ihmisten kanssa hän ei juuri seurustellut, mutta jos hän puuttui johonkin puheeseen tai keskusteluun, niin hän ilmaisi aina virkeyttä ja oppineisuutta. Jo vähää ennen kuin hän oli lopullisesti tullut asumaan EIlieslaw'n kartanoon, oli hän joskus käynyt siellä, ja herra Vere (vastoin tapaansa alempisäätyisiä ihmisiä kohtaan) oli aina kohdellut häntä silmiinpistävän kohteliaasti, voisipa sanoa nöyrästi. Mutta hänen tulonsa näytti kuitenkin aina olevan kiusaksi talon isännälle ja hänen lähtönsä huojennukseksi, joten, kun hän kokonaan asettui taloon, huomattiin herra Veren suhtautuvan häneen vastenmielisesti. Heidän keskinäinen suhteensa oli tosiaankin eriskummallista luottamuksen ja jäykkyyden sekoitusta. Herra Ratcliffe hoiti herra Veren tärkeimpiäkin asioita, ja vaikka Ellieslaw'n kartanon isäntä ei suinkaan ollut noita itseään hemmoittelevia rikkaita miehiä, jotka ovat liian laiskoja pitämään huolta omista asioistaan ja mielellään työntävät ne toisen miehen niskoille, niin huomattiin kuitenkin sangen usein, että hän luopui omasta tahdostaan ja myöntyi päinvastaisiin mielipiteisiin, joita herra Ratcliffe pelkäämättä ja varsin suoraan toi esiin.
Ei mikään näyttänyt olevan pahemmaksi kiusaksi herra Verelle, kuin että joku vieras jollakin tavalla osoitti huomanneensa, minkälaisen holhouksen alaisena talon isäntä oli. Jos Sir Frederick tai joku muu hänen läheisistä tuttavistaan viittasi siihen, niin hän välistä vastasi heidän puheisiinsa ylpeästi ja pikaisesti, välistä koetti väistää asiaa sillä, että sanoi väkinäisesti nauraen: "Tuo Ratcliffe ylpeilee liiaksi siitä, että hän on niin tarpeellinen minulle. Mutta hän on rehellisin ja taitavin mies maan päällä, enkä minä millään muotoa saisi asioitani Englannissa hoidetuksi ilman hänen neuvojaan ja apuaan." Tämmöinen oli mies, joka astui sisään juuri samalla hetkellä, jolloin herra Vere oli käskenyt häntä kutsua. Silminnähtävän epäilyksen sekaisella kummastuksella hän kuunteli, mitä Isabellalle oli tapahtunut.
Lopuksi herra Vere sanoi kääntyen Sir Frederickin sekä muiden herrojen puoleen, jotka seisoivat hämmästyneinä hänen ympärillään: "Ja nyt, ystäväni, te näette edessänne onnettomimman isän koko Skotlannissa. Saanko minä teiltä apua, hyvät herrat — saanko teiltä neuvoa, herra Ratcliffe? Minä olen itse aivan kykenemätön tekemään tai edes ajattelemaan mitään tämän äkkiarvaamattoman ja julman tapauksen tähden."
"Käskekäämme tuoda hevosemme esiin, kutsukaamme palvelijamme kokoon ja hakekaamme noiden pahantekijöiden jälkiä läpi koko seudun", sanoi Sir Frederick.
"Eikö ole ketään", kysyi Ratcliffe, "jota te voisitte epäillä syylliseksi tähän eriskummalliseen rikokseen? Emmehän me enää elä ritarikaudella, jolloin nuoria neitosia ryöstettiin vain heidän kauneutensa tähden."