"Ei muuta kuin oikea", virkkoi isä, "luonnon koristelematon jäljennös, jota tehdessäni minulla on ollut se etu, että olen saanut tutkia kahta niin oivallista esikuvaa kuin Lucy Ildertonia ja sinua."
"Jos minä pahaksi onneksi olen sattunut loukkaamaan teitä, isä, niin voin kuitenkin hyvällä omallatunnolla puhdistaa neiti Ildertonin siitä syytöksestä, että hän olisi ollut minun neuvonantajani tai apulaiseni."
"Vai niin! Mistä sitten", sanoi herra Vere, "olet saanut tuon sanasukkeluuden ja väittelemisen vikkelyyden, jolla sinä olet kiusannut Sir Frederickiä ja viime aikoina tuottanut minulle niin paljon harmia?"
"Jos minun käytökseni on mieltänne pahoittanut, isäni, niin en voi kyllin hartaasti pyytää anteeksi. Mutta samanlaista katumusta en tunne siitä, että olen sukkelilla sanoilla vastannut Sir Frederickille, kun hän ahdisteli minua epäkohteliaasti. Koska hän ei tahtonut muistaa, että minä olen sivistynyt nainen, niin olihan aika näyttää hänelle, että ainakin olen nainen."
"Säästä sitten vikkelät vastaväittelysi niitä varten, jotka sinua tästä asiasta ahdistavat, Isabella", virkkoi hänen isänsä ynseästi, "minä puolestani olen siihen jo kyllästynyt enkä aio siitä enää koskaan puhua."
"Jumalan kiitos, isä kulta!" huudahti Isabella tarttuen hänen vastaanhangottelevaan käteensä, "mitä ikinä te käskette minun tehdä, sitä en ole sanova enkä käsittävä kovuudeksi, paitsi jos vaaditte minua kuuntelemaan tuon miehen ahdistavaa kosimista."
"Aika kuuliainen sinä oletkin, Isabella, kunhan vain velvollisuutesi on mielesi mukainen", virkkoi leppymätön isä, tempautuen irti tyttärensä hellästi puristavasta kädestä. "Mutta tästä lähtien, lapseni, aion säästää itseltäni tyhjän vaivan enkä tarjoa sinulle enää missään asiassa vastenmielisiä neuvojani. Sinä saat itse katsoa eteesi."
Samassa karkasi neljä rosvoa heidän kimppuunsa. Herra Vere sekä palvelija vetäisivät miekkansa, jommoinen sen ajan muodin mukaan oli joka miehellä aina vyöllään, ja koettivat puolustautua sekä varjella Isabellaa. Mutta silläaikaa kun heillä kummallakin oli tekemistä yhden vastustajansa kanssa, veivät molemmat muut rosvot neiti Veren väkisin viidakkoon, missä heillä oli pensaitten takana hevosia varalla. Nostettuaan hänet hevosen selkään hyppäsivät he itsekin satulaan ja läksivät ajamaan täyttä neliä kuljettaen Isabellan hevosta omiensa välissä ja pitäen kumpikin puoleltaan kiinni sen suitsista. Monta tuntematonta, mutkittelevaa polkua myöten, vuoria ja vaaroja, noroja sekä notkelmia pitkin kuljetettiin Isabella Westburnflatin torniin ja jätettiin vanhan akan haltuun, joka oli tämän rosvonpesän omistajan äiti ja joka vartioi neiti Vereä, mutta ei kuitenkaan tehnyt hänelle mitään pahaa. Ämmä ei ottanut korviinsa Isabellan hartaimpiakaan rukouksia, kun tämä pyysi häntä ilmoittamaan, mistä syystä hänet oli näin väkivallalla ryöstetty ja pantu tähän paikkaan lukon taakse. Kun Earnscliff ilmaantui tornin edustalle lukuisan ratsujoukon kanssa, joutui rosvo kuitenkin pelon valtaan. Koska hän oli jo käskenyt viedä Grace Armstrongin takaisin hänen omaistensa luokse, niin hänelle ei tullut mieleenkään, että nämä kutsumattomat vieraat olisivat tulleet tätä tyttöä perimään. Ja nähdessään joukon etupäässä Earnscliffin, jonka rakkaudesta neiti Vereen kuiskuteltiin yleisesti sillä seudulla, hän ei ensinkään epäillyt, että miehet ryntäisivät hänen linnaansa vastaan vapauttaakseen Isabellan. Pelko, että tästä asiasta voisi tulla hänelle pahoja seurauksia, pakotti hänet päästämään vangin irti niin kuin jo ennen on kerrottu.
Samassa kun neiti Vereä poiskuljettavien hevosten kavioiden kopina alkoi kajahdella, kaatui herra Vere maahan, ja palvelija, rivakka nuori mies, joka alkoi jo päästä voitolle siitä rosvosta, jota vastaan hän tappeli, jätti oman taistelunsa kesken ja riensi avuksi herralleen, jonka hän luuli saaneen kuolettavan haavan. Molemmat rosvot luopuivat silloin kahakasta, pujahtivat viidakkoon, hyppäsivät hevostensa selkään ja läksivät ajaa karauttamaan kumppaniensa jälkeen. Suureksi iloksi palvelija tapasi herra Veren elävänä, vieläpä aivan haavoittumattomana. Hän oli tehnyt kovin pitkän harppauksen sivaltaessaan liian kiivaasti miekallaan vastustajaansa ja kompastunut puun juureen. Herra Veren tuska, kun hän näki tyttärensä katoavan, oli palvelijan sanoilla puhuen, "semmoinen, että piikivikin olisi voinut siitä sulaa." Tämä hirveä tuska sekä turhat yritykset päästä rosvojen jäljille uuvuttivat hänet niin, että kului jokseenkin pitkä aika, ennen kuin hän joutui kotiin ja sai palvelusväkensä kokoonkutsutuksi.
Koko hänen käytöksensä ja kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat mitä hurjinta epätoivoa.