X LUKU
Kolme rosvoa kaappasi mun,
Ja sitoi mustahan ratsuhun,
Ja tukkesi suuni ja vei mun pois —
Min tyttö raukkanen tehdä vois! —
Mut — Taivas armonsa suokohon! —
En tiedä, ketkä ne olleet on.
Kristabella.
Meidän täytyy nyt mennä hiukan taaksepäin kertomuksessamme selittääksemme, millä tavalla neiti Vere oli joutunut siihen vaikeaan tilaan, josta Earnscliff ja Elliot ystävineen ja seuralaisineen, heidän saapuessaan aivan toisessa tarkoituksessa Westburnflatin tornin edustalle, olivat hänet äkkiarvaamatta pelastaneet.
Aamulla ennen sitä yötä, jolloin Hobbien talo ryöstettiin tyhjäksi ja poltettiin, pyysi herra Vere tytärtään kanssansa pitemmälle kävelylle Ellieslaw'n linnan ympäristöllä oleville ihanille maille. "Kuuleminen ja kuuliaisuus ovat yhtä", tämä Itämaan hirmuvaltiaan sananparsi oli täälläkin täydessä voimassa. Siksi Isabellan sydän vapisi hänen seuratessaan isäänsä noita epätasaisia polkuja pitkin, jotka väliin polveilivat rantaa myöten, väliin kapuilivat ylös joen kallioäyräille. Palvelija, joka kenties oli varta vasten typeryytensä tähden valittu, oli heidän ainoana seuralaisenaan. Isänsä vaitiolosta Isabella arvasi, että hän oli valinnut tämän syrjäisen, yksinäisen tien voidakseen häiritsemättä ottaa puheeksi Sir Frederickin kosinnan, josta he olivat jo niin monta kertaa puhelleet, ja että hän nyt mietiskeli kuinka hän vaikuttavimmalla tavalla voisi tyttärellensä osoittaa, että hänen täytyi välttämättä suostua tähän sulhaseen. Mutta tuo pelko näytti jonkin aikaa olevan aiheeton. Ne harvat sanat, joita isä aika ajoin sanoi Isabellalle, koskivat ympäröivän jylhän-jalon seudun ihanuutta, mikä joka askeleella yhä vaihteli muotoaan. Näihin isän puheisiin, jotka näyttivät lähtevän synkempien ja samassa myös tärkeämpien huolien rasittamasta sydämestä, koetti tytär vastata niin iloisesti ja huolettomasti kuin hän peloltaan suinkin saattoi.
Tällä tavoin he, koettaen vaivalloisesti ponnistellen pitää yllä yhä katkeavaa puhettansa, saapuivat viimein keskelle pientä metsikköä, jossa kasvoi suuria tammia koivujen, vuorisaarnien, pähkinäpuitten, rautatammien sekä monenlaisten pensaitten keskellä. Pitkien puiden latvat olivat kutoutuneet kiinteästi yhteen ja alhaalla täytti pensaikko kaikki tyvien lomat. Paikka, missä he nyt seisoivat, oli vähän aukeampi, salin kaltainen. Puiden korkeat latvat olivat luonnollisena katoksena ja sivuilta päin pimensi uhkeasti versova viidakko ja varvikko varjollaan aukeaman reunoja.
"Tähän, Isabella", virkkoi herra Vere jatkaen keskustelua, joka oli monta kertaa alkanut ja yhä uudestaan jäänyt kesken, "tähän minä tahtoisin rakentaa temppelin ystävyydelle."
"Ystävyydellekö, isä?" sanoi neiti Isabella; "mutta miksi juuri tähän synkkään, syrjäiseen paikkaan ennemmin kuin jonnekin muualle?"
"Paikan sopivuus on hyvin helppo todistaa", vastasi isä pilkallisella äänellä. "Tiedäthän, Isabella (sillä sinä olet, sen kyllä huomaan, oppinut nuori neito), että roomalaiset ovat kuvanneet persoonina ja semmoisina jumaloineet jokaista hyödyllistä ominaisuutta ja siveellistä avua, jolle he vain osasivat keksiä eri nimen, vieläpä palvelivat erikseen jokaista erilaista hyveen vivahdusta ja ominaisuutta. Se ystävyys, jolle tähän paikkaan sopisi rakentaa temppeli, ei tarkoita miesten ystävyyttä, joka ylenkatsoo ja inhoaa liukaskielisyyttä ja juonia ja peittelemistä. Se olisi rakennettava naisten ystävyydelle, joka ei ole juuri mitään muuta kuin molemminpuolista halua ystävysten kesken — siksihän he kehuvat itseään — saada auttaa toinen toistaan salapetosten ja pienten vehkeilyiden aikaansaamisessa."
"Se on ankara johtopäätös, isä kulta", vastasi neiti Vere.