"Te loukkaatte minua epäluulollanne, Mareschal", jatkoi herra Vere, "te olette viimeinen, jonka suusta olisin olettanut saavani semmoista kuulla."
"Te vahingoitatte itseänne vimmallanne, Vere, vaikka sitä, kyllä, asian syyhyn nähden, ei ole pahaksi pantava."
Hän ratsasti nyt vähän matkaa muiden edelle ja huusi kovalla äänellä: "Seisahtukaa, herra Earnscliff; taikka tulkaa neiti Veren kanssa kahden tänne meidän luoksemme. Teidän syytetään ryöstäneen tämän neidon hänen isänsä kodista, ja me olemme täällä, miekat kädessä, valmiina vuodattamaan parhaan veremme hänen takaisinsaamisekseen ja rangaistaksemme niitä, jotka ovat hänelle pahaa tehneet."
"Ja kukapa tahtoisi mieluummin olla avullisena siinä toimessa, herra Mareschal, kuin minä?" vastasi Earnscliff, "kuin minä, jolla oli tänä aamuna se ilo, että sain pelastetuksi hänet vankilasta, johon hänet oli suljettu, ja joka parastaikaa saatan häntä takaisin Ellieslaw'n kartanoon?"
"Onko asia niin, neiti Vere?" kysyi Mareschal vielä.
"Niin on", vastasi Isabella hartaasti, "aivan niin se on — Jumalan tähden pistäkää miekat tuppeen! Minä vannon kaiken pyhän kautta, että olen joutunut rosvojen käsiin, jotka olivat minulle yhtä tuntemattomia kuin heidän tarkoituksensakin, ja että tämä herra on vapauttanut minut urhoollisuudellaan."
"Kuka sitten on tämän tehnyt ja missä tarkoituksessa?" jatkoi Mareschal. "Ettekö tunne paikkaakaan, mihin teidät oli viety? Earnscliff, mistä te neiti Veren löysitte?"
Mutta ennen kuin tähän kysymykseen ehti tulla vastausta, lähestyi herra Vere heitä ja pistettyään miekkansa tuppeen keskeytti keskustelun.
"Kun saan tarkoin tietää", virkkoi hän, "kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen herra Earnscliffille, niin hän, siihen hän luottakoon, saa asianmukaiset kiitokset. Sillä välin", näin sanoen hän otti neiti Veren hevosen suitsista kiinni, "kiitän häntä ainoastaan siitä, että hän on saattanut tyttäreni takaisin hänen luonnollisen suojelijansa huomaan."
Hänen yrmeään päännyökkäykseensä Earnscliff vastasi yhtä tylysti, ja kun herra Vere, käännyttyään tyttärensä kanssa kotiansa kohti, näytti vajoavan tärkeään keskusteluun hänen kanssaan, katsoi muu seurue sopimattomaksi häiritä sitä kovin lähelle menemällä. Sillä välin Earnscliff, sanoessaan jäähyväiset herra Veren seurassa oleville herroille, lausui julkisesti: "Vaikka en tiedä, mikä käytöksessäni olisi voinut antaa aiheen tuommoiseen epäluuloon, niin en kuitenkaan voi olla huomaamatta, että herra Vere näyttää luulevan minullakin olleen jotain osaa hänen tytärtään kohtaan tehdyssä väkivallassa. Minä pyydän siis sanoa teille suoraan, hyvät herrat, että tämä häpäisevä syytös on perätön, ja että, vaikka voinkin tämmöisellä hetkellä antaa anteeksi isän hurjistuneet tunteet, minä sittenkin, jos joku herroista (hän katsahti tuikeasti Sir Frederickiin) arvelisi, etteivät minun sanani ja neiti Veren vakuutukset sekä seurassani olevien ystävien todistukset riitä puhdistamaan minua, — mielelläni — hyvinkin mielelläni — tahdon torjua päältäni tuon syytöksen, niinkuin sopii miehelle, joka pitää kunniaansa henkeään kalliimpana."