"Meidän kauppamme on hiidessä!" karjaisi pöydän alapäästä vanha Johan Rewcastle, salakuljettaja Jedburghista.
"Meidän maanviljelyksemme on hukassa!" sanoi Brokengirth-flowin herra, jonka tilalla ei Aatamin ajoista asti ollut kasvanut mitään muuta kuin kanervia ja mustikoita.
"Meidän uskontomme on hakattu maahan latvoineen, juurineen", lausui episkopaalien kokoushuoneen purppuranenäinen kirkkoherra Kirkwhistlestä.
"Kohta emme saa enää ampua metsäkauriita emmekä suudella tyttösiä ilman kirkonvanhimman ja kirkkoväärtin lupakirjaa", lisäsi Mareschal.
"Emmekä keittää totia aamupakkasessa ilman tullimiehen lupakirjaa", virkkoi taas salakauppias.
"Emmekä ratsastaa vuoren yli pimeässä yössä", sanoi Westburnflat, "kysymättä lupaa nuorelta Earnscliffiltä taikka joltakulta muulta englantilaistuneelta rauhantuomarilta. Se oli toki hyvää aikaa se, kun näillä rajamailla ei tiedetty mitään rauhasta eikä tuomareista!"
"Muistakaamme mitä pahaa englantilaiset ovat tehneet meille Darien siirtokunnassa ja Glencoen laaksossa", jatkoi herra Vere, "ja tarttukaamme aseisiin oikeuksiemme, omaisuutemme, henkemme sekä perhekuntiemme suojelemiseksi!"
"Muistakaamme oikeata piispan siunaamaa vihkimystä, jota paitsi kukaan ei voi olla laillisena pappina", lausui hengellinen herra.
"Muistakaa mitä merirosvontöitä Green ja muut Englannin varkaat ovat harjoittaneet estääkseen meidän kauppaamme Itä-Intiassa", sanoi William Willieson, puoli-osakas ja ainoa laivuri prikissä, joka neljä kertaa vuodessa kulki Cockpoolin ja Whitehavenin väliä.
"Muistakaa meidän vapauksiamme", pisti taas väliin Mareschal, jolle näytti olevan oikea huvi kiihottaa yllyttämäänsä innostusta, niinkuin pahankurinen poika, joka avattuaan myllypadon sulun iloitsee liikkeelle panemansa rattaan ratinasta huolimatta vahingosta, minkä hän sillä kenties tekee.