Mutt' Osmond kreivi valan vaatii nyt.
Voi julmaa vaihtoa! Tuo tyly Osmond
Tancredin sijaan!
Tancred ja Sigismunda.
Herra Vere, joka harjoiteltuaan kauan teeskentelemistä oli oppinut hillitsemään käyntinsäkin ja askeleensa siten, että ne olivat apuna teeskentelemisessä, astui käytävän kivipermantoa pitkin ja tyttärensä huoneeseen vieviä portaita myöten nopein, lujin ja vakavin askelin, niinkuin mies, joka tosin menee tärkeälle asialle, mutta joka ei ensinkään epäile tehtävänsä onnistumista. Mutta niin pian kuin häntä ei enää voitu tarkata, muuttui astunta hitaaksi, epävakaiseksi, hänen epäilystensä ja pelkonsa mukaiseksi. Viimein hän pysähtyi eteiseen kootakseen ajatuksiaan ja miettiäkseen, mitä syitä hän voisi tuoda esiin.
"Onko ikinä kukaan mies parka ollut toivottomammassa ja mutkallisemmassa tilanteessa?" Semmoinen oli hänen ajatustensa sisällys. "Jos nyt liittomme eripuraisuuden tähden hajoaa, niin hallitus aivan epäilemättä ottaa hengen minulta, joka olen pannut kapinaliikkeen alkuun. Tai vaikka voisinkin nöyrtyä osoittamalla yhtäkkiä alamaisuuttani, niin enkö siinäkin tapauksessa olisi perikadon oma? Minun ja Ratcliffen suhde on sovittamattomasti rikottu. Hänen puoleltaan ei voi tulla minun osakseni muuta kuin häväistystä ja vainoamista. Minun tulisi jatkaa elämääni varattomana, kunniattomana miehenä, jolla ei edes olisi, millä henki parkaansa elättää, puhumattakaan rikkaudesta, joka riittäisi vastapainoksi sille ylenkatseelle, millä minun kansalaiseni — sekä ne, joista luovun, että ne, joiden puolelle menen — tulevat kohtelemaan valtiollista seuranpettäjää. Tätä keinoa ei sovi ajatellakaan. Mutta mikä muu olisi minulle tarjona kuin tämmöinen kohtalo tai häpeällinen mestaus? Ei mikään muu voi tuottaa minulle pelastusta kuin sovinnon tekeminen noiden miesten kanssa; ja tämän sovinnon aikaansaamiseksi olen luvannut Langleylle, että tyttäreni ennen sydänyötä on tuleva hänen vaimokseen, mutta samalla olen luvannut myös Mareschalille, etten pakota Isabellaa. Yksi asia voi minut pelastaa häviöstä — se, että Isabella suostuu ottamaan miehen, joka on hänelle vastenmielinen, vieläpä semmoisella kiireellä, joka tuntuisi hänestä hankalalta, vaikka kosija olisi hänelle rakas. — Mutta minun täytyy turvautua hänen luonteensa romanttiseen jalomielisyyteen. Ja vaikka esittäisinkin tottelemisen tarpeellisuuden kuinka välttämättömäksi tahansa, niin en kuitenkaan voi esittää sitä sen välttämättömämmäksi kuin se todenteolla on."
Lopetettuaan nämä hänen vaarallista tilaansa koskevat surulliset mietteet hän astui tyttärensä huoneeseen, jokainen hermo pinnistettynä siihen taisteluun, joka hänellä nyt oli edessä. Vaikka herra Vere olikin vehkeilevä ja kunnianhimoinen, niin hän sittenkin tunsi lastansa kohtaan sen verran luonnollista rakkautta, että hänestä tuntui vastenmieliseltä viekkaalla tavalla väärinkäyttää tyttärensä tottelevaisuutta ja rakkautta. Mutta se ajatus, että Isabella, jos yritys onnistuisi, ei tulisi pakotetuksi muuhun kuin edulliseen naimiseen, ja että toiselta puolen, jollei se onnistuisi, hän itse olisi hukassa, tukahdutti kaikki omantunnon varoitukset.
Herra Vere tapasi Isabellan istumassa vieraskamarinsa ikkunan luona pää käden varassa, vaipuneena uneen taikka niin syviin mietteisiin, ettei hän kuullut isän askelten kopinaa. Herra Vere lähestyi kasvoillaan syvän surun ja säälin teeskennelty ilme, kävi istumaan tyttärensä viereen ja herätti hänen huomionsa tarttumalla hiljaa hänen käteensä. Samalla hän huokasi syvään.
"Isä!" virkkoi Isabella säpsähtäen, ilmaisten vähintään yhtä paljon pelkoa kuin iloa ja rakkautta.
"Niin, Isabella", lausui herra Vere, "sinun onneton isäsi tulee nyt katuvaisena anomaan tyttäreltänsä anteeksi sitä pahaa, minkä hän on ylen suuressa rakkaudessaan tehnyt, ja samalla sanomaan hänelle iäksi jäähyväiset."
"Isä? Minulleko pahaa? Jäähyväiset iäksi? Mitä tuo tarkoittaa?" kysäisi neiti Vere.
"Isabella, minä puhun täyttä totta. Mutta ensiksi anna minun kysyä, epäiletkö vähimmälläkään tavalla, että minä olisin ollut osallisena tuohon kummalliseen seikkaan, joka sinulle eilen aamulla tapahtui?"