"Sanokaa se, isä kulta, minä rukoilen teitä!" huusi Isabella. "Voisiko hän pyytää mitään sellaista, mitä meidän ei tulisi myöntää, saadaksemme teitä uhkaavan kauhean kohtalon estetyksi?"
"Sitä, Isabella", lausui Vere juhlallisesti, "et saa tietää ennen kuin sinun isäsi pää on vierähtänyt veriselle mestauslavalle. Sitten vasta saat tietää, että sinun isäsi olisi voitu yhdellä uhrauksella pelastaa."
"Mutta miksi ette sitä nyt ilmaise?" virkkoi Isabella. "Pelkäättekö, etten minä tahtoisi uhrata onneani teidän henkenne pelastukseksi? Vai tahdotteko jättää minulle katkeraksi perinnöksi koko elämän ajan kestävän omantunnonvaivan, joka on heräävä joka kerta, kun ajattelen, että te menitte kuolemaan, vaikka yksi keino olisi voinut pelastaa teidät uhkaavasta, hirveästä onnettomuudesta?"
"No sitten, lapseni", lausui Vere, "koska pakotat minut ilmaisemaan sen, minkä olisin tahtonut tuhat kertaa mieluummin salata, niin täytyy minun ilmoittaa sinulle, että hän ei suostu ottamaan vastaan henkeni lunastukseksi mitään muuta kuin sinun kätesi, joka on vihittäessä ojennettava hänelle vielä tänä iltana ennen kello kahtatoista."
"Tänä iltana, isä!" huusi nuori neiti, jonka sydämen tämä ehdotus sai vihasta kohmettumaan, "ja tuommoiselle miehelle! — miehellekö! pedolle, joka isän henkeä uhkaamalla pyytää tytärtä omakseen! Se on mahdoton asia!"
"Sinä puhut oikein, lapseni", vastasi isä, "se on tosiaan mahdoton asia; ei minulla olekaan oikeutta eikä edes tahtoa semmoista uhrausta vaatia. — Onhan luonnon laki semmoinen, että vanhat kuolevat ja jäävät unhotuksiin, nuoret saavat elää ja olla onnellisia."
"Minun isänikö menisi kuolemaan, vaikka hänen lapsensa voisi hänet pelastaa! Mutta ei — ei, rakas isäni, suokaa anteeksi, mutta se on mahdoton asia, te vain puhutte näin saadaksenne minut myöntymään. Minä tiedän, että te tahdotte saattaa minut siihen, mikä mielestänne on minun onneni, ja tämän hirvittävän jutun te olette kertonut vain siksi, että se vaikuttaisi päätökseeni ja kukistaisi vastahakoisuuteni."
"Tyttäreni", vastasi herra Vere, jossa loukattu isän arvo näkyi taistelevan isän rakkauden kanssa, "oma lapseniko luulee minun keksineen valheen, joka voisi vaikuttaa hänen sydämeensä! Sekin minun täytyy kärsiä ja alentua puhdistumaan häpäisevästä epäluulosta. Sinä tunnet serkkusi Mareschalin tahrattoman kunnian — katso mitä minä hänelle kirjoitan, ja päätä hänen vastauksestaan, eikö meitä uhkaava vaara ole todellinen ja enkö minä ole pannut liikkeelle jokaista mahdollista keinoa sen estämiseksi."
Hän kävi istumaan, kirjoitti kiireesti muutamia rivejä, ja antoi ne käteen Isabellalle, joka tuskallisen ponnistuksen jälkeen sai vihdoin silmänsä ja päänsä niin selviksi, että käsitti sisällyksen.
"Serkkuni", niin kuului kirje, "minun tyttäreni, niinkuin arvasin, on tuskissaan Sir Frederick Langleyn sopimattoman ja kovin kiireisen vaatimuksen johdosta. Hän ei myöskään voi käsittää, missä vaarassa me olemme ja kuinka auttamattomasti Sir Frederickin vallassa. Koettakaa siis, Jumalan tähden, vaikuttaa häneen, niin että hän muuttaisi vaatimuksensa, johon en voi, enkä tahdo pakottaa lastani suostumaan vastoin kaikkia hänen omia tunteitaan ja vastoin tavallista hienotunteisuutta ja sopivaisuutta. Tehkää tämä ystävän työ mieliksi teitä rakastavalle serkullenne
R. V:lle."