Liikutuksensa vallassa, kun kyyneleiset silmät ja pyörryksissä oleva pää tuskin saivat selvän siitä mitä hänen tuli lukea, ei neiti Vere — ja oliko se kummaa? — huomannut, että tässä kirjeessä sanottiin hänen vain vastustavan naimisliiton muotoa ja aikaa eikä suoranaisesti itse kosijaa. Herra Vere soitti kelloa, käski palvelijan viedä kirjeen herra Mareschalille, ja tuolilta noustuaan astui rauhattomasti edestakaisin huoneessa, kunnes vastaus tuotiin. Hän vilkaisi siihen ja antoi sen tyttärelleen puristaen samalla Isabellan kättä. Kirje kuului näin:
"Rakas sukulaiseni: Minä olen jo koettanut saada Sir Frederickiä muuttamaan mieltään puheenaolevan asian suhteen, mutta hän on luja kuin Cheviot-vuori. Olen tosiaan kovasti pahoillani, että kauniin serkkuni on pakko luopua nuorelle neidolle kuuluvasta oikeudesta. Sir Frederick sitoutuu kuitenkin lähtemään minun seurassani täältä heti, kun vihkiminen on tapahtunut: me nostamme silloin miehemme ja käymme kahakkaan. Onhan se mahdollisuus tarjona, että sulhanen saa kolon kalloonsa, ennenkuin hän saa taas nähdä morsiantansa, ja Bellasta voi näin à tres bon marché (sangen huokealla hinnalla) tulla Lady Langley. Muuten, en voi sanoa muuta — jos sievä serkkuseni voi taivuttaa mielensä tähän liittoon — niin nyt ei ole aika neidollisiin kursailuihin. Hänen täytyy väkisinkin mennä kiireesti vihille, muuten saamme kaikki kylliksi aikaa katua taikka oikeammin sangen vähän aikaa katua. Muuta ei tällä kertaa rakastavalta sukulaiseltanne
R. M:ltä.
J. K. Sanokaa Isabellalle, että minä kaikesta huolimatta mieluimmin tahtoisin leikata Sir Frederickin kurkun ja lopettaa siten tämän pulman kuin nähdä Bellaa vihittävän vasten hänen tahtoaan."
Tämän kirjeen luettuaan Isabella pudotti sen kädestään, ja samalla hän olisi kaatunut tuolilta, jollei isä olisi häntä tukenut.
"Herra Jumala, lapseni kuolee!" huusi Vere, sillä hänenkin sydämessään luonnon ääni voitti tällä hetkellä itsekkään viekkauden. "Katso ylös, Isabella — katso ylös, lapseni — tulkoon mikä tuleekin, sinä et saa joutua uhrattavaksi — minä tahdon itse kuolla tietäen, että sinä tulet onnelliseksi — minun lapseni itkeköön minua haudallani, mutta hän ei saa — ei ainakaan tässä asiassa — muistella minua katkeruudella." Hän kutsui palvelijan. — "Käske herra Ratcliffe tänne paikalla."
Sillä välin oli neiti Vere tullut kalmankalpeaksi, hän väänteli käsiään, pusersi ne kovasti kokoon, ummisti silmänsä ja puristi huulensa yhteen ikäänkuin ankara yritys kukistaa tunteitaan olisi vaikuttanut myös ruumiin jäseniin. Sitten hän kohotti päänsä ja veti syvään henkeä ennenkun sai sanotuksi: "Isä, minä suostun tähän avioliittoon."
"Sinä et saa — sinä et saa — lapseni — armas lapseni — sinä et saa mennä varmaan onnettomuuteen pelastaaksesi minut epätietoisesta vaarasta!"
Näin huusi Vere, ja — niin kummallisia, häilyviä olentoja me olemme! — siten hänen sydämensä todellinen, vaikka vain hetkellinen tunne purkautui esiin.
"Isä", uudisti Isabella sanansa, "minä suostun tähän avioliittoon."
"Ei, lapseni, ei — ei nyt ainakaan — alentakaamme itsemme ja rukoilkaamme häneltä viivytystä. Vaikka, jos vain voisit voittaa aiheettoman vastahakoisuutesi, niin ajattelepas, minkälainen avioliitto se olisi! — rikkautta — korkea sääty — valtaa!"
"Isä", uudisti Isabella taas sanansa, "minä olen suostunut."