Näytti siltä kuin hän ei olisi kyennyt sanomaan mitään muuta tahi edes muuttamaan niitä sanojakaan, jotka hän niin suurella tuskalla oli pakottanut suustaan.
"Jumala siunatkoon sinua, lapseni! — Jumala siunatkoon sinua! — Ja hän onkin siunaava sinua rikkaudella, asemalla, vallalla."
Neiti Vere pyysi heikolla äänellä, että hänet jätettäisiin yksin lopuksi iltaa.
"Mutta etkö tahdo sallia Sir Frederickin tulla puheillesi?" kysyi isä pelolla.
"Minä sallin hänen tulla puheilleni", vastasi Isabella, "minä sallin hänen tulla puheilleni — silloin kun pakko vaatii ja siellä missä täytyy — mutta armahtakaa minua tällä hetkellä."
"Olkoon niin, armaani, en pakota sinua mihinkään, mistä vain voin sinut säästää. Älä tästä Sir Frederickille kovin suutu — se johtuu vain liiasta rakkaudesta."
Isabella viittasi maltittomasti kädellään.
"Anna anteeksi minulle, lapseni — kyllä minä lähden — Jumala sinua siunatkoon! Kello 11, jollet ennen kutsu minua — kello 11 tulen sinua noutamaan."
Isabella lankesi hänen lähdettyään polvilleen. "Herra taivaassa auttakoon minua täyttämään tehdyn päätökseni! Jumala yksin sen voi. Voi, Earnscliff parkaa, kukapa häntä nyt lohduttaa? Ja millä ylenkatseella hän on mainitseva sen tytön nimeä, joka tänä päivänä kuunteli hänen puheitaan ja jo samana iltana antoi itsensä toisen omaksi! Mutta halveksikoon hän vain minua — parempi se kuin että hän tietäisi totuuden! Halveksikoon hän minua jos se lievittää hänen suruaan, niin on hänen kunnioituksensa menettäminen oleva minulle lohdutukseksi."
Isabella itki katkerasti. Hän yritti aika ajoin rukoilla — sitä varten hän oli polvilleen laskeutunut — mutta hän ei saanut mieltään kyllin hiljennetyksi hartauden harjoituksiin. Hän oli yhä samassa sydämentuskassa, kun hänen huoneensa ovi hiljaa aukeni.