"Teidätkö vihittäisiin Sir Frederick Langleyn kanssa! Tänä iltana! — se ei saa — se ei voi tapahtua — se ei tapahdu."
"Sen täytyy tapahtua, herra Ratcliffe, tai minun isäni on hukassa,"
"Vai niin, minä ymmärrän", vastasi Ratcliffe, "ja te uhraatte itsenne pelastaaksenne sen, joka... Mutta lapsen viattomuus sovittakoon isän pahatteot — ei ole nyt aika haravoida niitä esiin. Mitä tässä voi tehdä? Meillä on kiire — minä tiedän vain yhden keinon — jos olisi vuorokausi aikaa, tietäisin useampia — neiti Vere, rukoilkaa suojaa siltä ainoalta ihmisolennolta, jolla on voimaa estää ne tapaukset, jotka nyt uhkaavat teitä."
"Ja kellä ihmisolennolla", kysyi neiti Vere, "olisi semmoinen voima?"
"Älkää hämmästykö, kun hänet mainitsen", sanoi Ratcliffe, astuen likemmäksi ja puhuen hiljaisella, mutta selvällä äänellä. "Hän on se, jota mainitaan Elshenderin, Mucklestane-Moorin erakon nimellä."
"Te ette ole täydessä järjessänne, herra Ratcliffe, vai tahdotteko sopimattomalla leikkipuheella tehdä pilkkaa minusta tässä kurjuudessani!"
"Minä olen yhtä täydessä järjessä kuin tekin, nuori neiti", vastasi neuvonantaja, "eikä minulla ole tapana laskea joutavaa leikkiä, varsinkaan teidän onnettomasta tilastanne. Minä vannon teille, että tuolla olennolla, joka todenteolla on ihan toinen kuin miksi hän tekeytyy, on voimaa pelastaa teidät tästä teille vastenmielisestä avioliitosta."
"Ja samallako myös turvata isäni henki?"
"Kyllä niinkin", vakuutti Ratcliffe, "jos puhutte hänelle isänne puolesta. Mutta kuinka pääsisimme erakon puheille?"
"Siitä ei hätää", sanoi neiti Vere, joka yhtäkkiä muisti erakolta saadun ruusun. "Minä muistan, että hän kerran käski minun tulla häneltä apua pyytämään, jos hätään joutuisin, ja hän antoi minulle tämän kukan merkiksi. Ennen kuin se vielä on kokonaan lakastunut, sanoi hän, tulisin minä tarvitsemaan hänen apuaan. Olisiko mahdollista, että hänen sanansa olisivat olleet muuta kuin hullun houreita?"