"Älkää epäilkö — älkää epäilkö", sanoi Ratcliffe, "mutta varsinkaan älkäämme kuluttako aikaa. Oletteko vapaa ja vartioimaton?"
"Niin luulisin", vastasi Isabella, "mutta mitä minun pitää tehdä?"
"Lähtekää aivan paikalla", sanoi Ratcliffe, "ja langetkaa polvillenne tuon eriskummallisen miehen jalkain juureen, jolla, vaikka hän on semmoisessa tilassa, että luulisi hänen elävän kurjimmassa köyhyydessä, kuitenkin on melkein rajaton valta teidän kohtalonne yli. — Vieraat ja palvelijat ovat nyt tällä hetkellä hurjimmassa humalassa — salaliiton päälliköt pitävät neuvottelua kapinallisista hankkeistansa — minun hevoseni seisoo valmiina tallissa — minä satuloin teille toisen hevosen ja tulen puutarhan takaportille teitä noutamaan. Voi, jospa te luottaisitte minun älyyni ja uskollisuuteeni ja käyttäisitte tätä ainoata keinoa, joka voi pelastaa teidät joutumasta Sir Frederickin vaimoksi sekä sitä seuraavasta hirmuisesta onnettomuudesta."
"Herra Ratcliffe", lausui neiti Vere, "teitä on aina sanottu rehelliseksi ja kunnon mieheksi, ja hukkumaisillaan oleva tarttuu heikompaankin korteen — minä siis turvaan teihin — minä noudatan neuvoanne — minä tulen puutarhan takaportille."
Neiti Vere lukitsi herra Ratcliffen lähdettyä kamarinsa ulko-oven ja meni puutarhaan erityisiä, omasta vieraskamaristaan johtavia portaita myöten. Matkalla hän oli jo vähällä luopua siitä keinosta, se tuntui hänestä niin turhalta ja mielettömältä. Mutta kulkiessaan oven sivuitse, mikä johti näiltä takarappusilta kappeliin, hän kuuli mitä kappelia puhdistavat palvelijat keskenään puhelivat.
"Vai menee hän naimisiin niin pahalle miehelle! — Voi, voi, herranen aika — mieluummin hän voisi tehdä vaikka mitä kuin suostua siihen."
"He puhuvat totta — he puhuvat totta!" virkkoi neiti Vere itsekseen. "Mieluummin teen vaikka mitä kuin suostun siihen."
Hän riensi alas puutarhaan. Herra Ratcliffe oli täyttänyt lupauksensa — kaksi satuloitua hevosta seisoi puutarhan takaportin edessä — parin minuutin kuluttua molemmat ratsastajat kulkivat joutuisasti erakon mökille päin.
Niin kauan kuin tie oli hyvä, ratsastivat he niin kiireesti, että oli mahdotonta puhua. Mutta kun jyrkkä vastamäki pakotti heidät hiljaisempaan kulkuun, ilmaisi neiti Vere uuden pelonaiheen, joka oli tullut hänen mieleensä.
"Herra Ratcliffe", sanoi hän tempaisten hevosensa suitsia, "älkäämme jatkako kauemmaksi tätä matkaa, jota vain mieleni kova levottomuus voi puolustaa. Kyllähän minä tiedän, että kansa luulee tuolla miehellä olevan yliluonnollisia voimia ja yhteyttä toisen maailman olentoihin. Mutta minä tahtoisin myös huomauttaa teille, etten minä anna pettää itseäni tuommoisilla tyhjillä loruilla, ja että jos uskoisin ne todeksi, kristillinen uskoni estäisi minua pyytämästä onnettomuudessa apua semmoiselta ihmiseltä."