"Saatte kuulla sen. Sulhanen itse tiesi täydellisesti kuinka ruma hän oli; se tieto vaivasi häntä aina kuin painajainen. — 'Minä olen', näin hän puhui minulle — eräälle ihmiselle, johon hän luotti, tarkoitan, 'minä olen, sanokaa mitä sanonettekin, kurja hylkiö, joka pikemmin olisi pitänyt murskata kehtoonsa, kuin kasvattaa inhoksi maailmalle, jossa hän nyt matelee.' — Mies, jolle hän puhui, koetti turhaan saada hänet unohtamaan ulkomuotonsa niinkuin viisaan miehen olisi pitänyt tehdä, ja kehoitti häntä muistamaan, kuinka paljon suurempi arvo on etevillä hengenlahjoilla ihastuttavan ruumiillisen kauneuden rinnalla. 'Kyllä kuulen', oli hänen vastauksensa, 'mutta te puhutte kylmäverisen filosofin tai ainakin puolueellisen ystävän kieltä. Mutta katsokaa joka ainoaa kirjaa, minkä olemme lukeneet, lukuunottamatta noita pelkkää filosofiaa sisältäviä, jotka eivät herätä meidän sydämessämme vastaavia tunteita. Eikö niissä kaikissa semmoinen ulkomuoto, jota ainakin saattaa katsella ilman kauhistusta ja inhoa, ole aina kuvattu välttämättömäksi ystävyyden, saati sitten rakkauden herättämiseksi? Eikö tämmöinen muodoton hirviö kuin minä ole itse luonnonkin tuomion kautta suljettu pois kaikista maailman suloisimmista nautinnoista? Mikä muu kuin rikkauteni estää kaikkia ihmisiä — kukaties myös Letitiaa ja teitäkin — karttamasta minua kuin jotakin luonnotonta olentoa, joka on sitäkin inhottavampi siksi, että hän kuitenkin on ihmisen kaltainen, samoin kuin ne eläinlajit ovat meille kaikkein inhottavimmat, joiden muoto muistuttaa ihmisen irvikuvaa?'"

"Te toistatte hullun ihmisen ajatuksia", sanoi neiti Vere.

"En", vastasi seurakumppani, "jollei hulluudeksi sanota sairaalloista ja ylenmääräistä arkatuntoisuutta mainitussa suhteessa. En kuitenkaan tahdo kieltää, että tämä valtaan päässyt pelko saattoi puheena olevan ihmisen hillittömiin tekoihin, jotka todistavat hämmentynyttä järkeä. Hän näkyi arvelevan, että hänen täytyi ylenmääräisellä, monesti väärään kohdistuvalla anteliaisuudella, suorastaan tuhlaavaisuudella, liittää itsensä ihmiskuntaan, josta hän luuli olevansa luonnon päätöksen kautta erotettu. Lahjat, joita hän tavattomassa ihmisrakkaudessaan antoi, kasvoivat äärettömän suuriksi siksi, että hän tunsi velvollisuudekseen antaa enemmän kuin muut. — Hän tuhlaili rakkauttansa ikäänkuin lahjoaksensa sillä ihmiskuntaa, jotta se sallisi hänen olla seurassaan. Tuskin tarvinnee sanoa, että näin oikullisesta lähteestä uhkuvaa anteliaisuutta käytettiin usein väärin ja että hän näki usein luottamuksensa petetyksi. Tällaiset harmit, joita voi sattua meille kaikille, toisille enemmän, toisille vähemmän, varsinkin niille, jotka ilman tarpeellista erotusta antavat lahjojaan, johtuivat — niin hänen sairas mielensä päätti — siitä vihasta ja inhosta, jota muka hänen ruma ulkomuotonsa herätti. — Mutta minä väsytän teitä, neiti Vere?"

"Ette suinkaan, minä — minun huomioni eksyi vain hetkeksi muualle. Olkaa hyvä ja jatkakaa."

"Hänestä tuli aikaa myöten", jatkoi Ratcliffe, "hirvein itsensä kiusaaja, josta ikinä olen kuullut. Alhaisen roskaväen pilanteko ja vielä raaempien, samansäätyisten roistojen irvistely tuntui hänestä kuoleman tuskalta ja piinalta. Kansan naurunhohotus, kun hän kulki kadulla, ja nuorten neitosten puoleksi pidätetty nauru tai säikähdys, kun hänet seuroissa heille esiteltiin, — tämä loukkasi häntä vieläkin enemmän, — olivat hänen mielestänsä todistuksia siitä, että ihmiset todella pitivät häntä kummituksena, jolle ei voitu osoittaa edes tavallista kohteliaisuutta, ja näillä syillä hän puolusti päätöstään erota kokonaan ihmisseurasta. Ainoastaan kahden ihmisen uskollisuuteen ja rehellisyyteen hän näytti järkähtämättä luottavan — ne olivat hänen kihlattu morsiamensa sekä ruumiin puolesta erittäin runsain avuin varustettu ystävä, joka näytti tuntevan ja ehkä tunsikin todellista rakkautta kääpiötä kohtaan. Ainakin se olisi ollut hänen velvollisuutensa, sillä se mies, jonka puheille te nyt menette, antoi hänelle todellakin kuormittain lahjoja. Kääpiön vanhemmat kuolivat kumpikin lyhyen ajan kuluessa. Heidän kuolemansa tähden häät, joita varten päivä jo oli määrätty, lykättiin toistaiseksi. Morsian ei näyttänyt viivytystä kovinkaan kipeästi surevan — kenties olisikin ollut liikaa toivoa häneltä surua — mutta hän ei myöskään ilmoittanut mitään mielenmuutosta, kun uusi päivä naimisliiton solmimista varten määrättiin. Ystävä, josta mainitsin, asui silloin vakituisesti kartanossa. Onnettomana hetkenä kääpiö tämän ystävän hartaasta pyynnöstä ja kehoituksesta läksi suureen seuraan, jossa oli koolla erilaisiin valtiollisiin puolueisiin kuuluvia miehiä ja jossa juotiin runsaasti. Riita syntyi, kääpiön ystävä paljasti miekkansa niinkuin muutkin, mutta voimallisempi vastustaja kaatoi hänet maahan ja ryösti aseen hänen kädestään. Taistelussa molemmat pyörähtivät kääpiön jalkojen juureen, ja tämä, joka oli yhtä voimakas kuin kuumaverinenkin, vaikka hän olikin niin vaivaisen ja viallisen näköinen, tempaisi miekan käteensä ja pisti sillä ystävänsä vastustajaa sydämeen. Sen johdosta hänet vedettiin oikeuteen ja tuomittiin rangaistavaksi miestaposta. Töin tuskin hän sai vuoden vankeudella pelastetuksi henkensä oikeuden käsistä. Tämä seikka koski syvästi hänen mieleensä, varsinkin koska surmattu oli ollut kelpo mies ja oli kärsinyt törkeitä soimauksia ja häväistyksiä ennen kuin hän tarttui miekkaan. Tästä hetkestä olin huomaavinani — suokaa anteeksi — näytti siltä kuin onnetonta olisivat sairaalloisten mielenpuuskien lisäksi vielä vaivanneet omantunnonkin tuskat, joihin hänellä olisi pitänyt olla vähemmän syytä kuin kenelläkään muulla ihmisellä ja joita hänellä, jota niin surkea kohtalo oli kohdannut, oli kaikkein vähimmin voimaa kantaa. Näitä tuskan puuskia ei voitu salata hänen kihlatulta morsiameltaan, ja ne olivat, se täytyy tunnustaa, sangen peloittavia ja hirvittäviä. Kääpiön ainoana lohdutuksena oli se, että hän vankeusaikansa kuluttua saisi vaimonsa ja ystävänsä kanssa perustaa pienen kodin, jonka piirissä eläen hän voisi luopua kaikesta kanssakäymisestä maailman kanssa. Hänen toivonsa petti. Ennenkuin tämä aika oli kulunut loppuun, oli hänen kihlatusta morsiamestaan ja ystävästään tullut aviopari. Mahdotonta on minun kuvata, miten tämä isku vaikutti kääpiön tuliseen sydämeen ja omantunnonvaivoista jo katkeroituneeseen mieleen, joka antautuen synkkien mietteiden valtaan oli vieraantunut koko ihmiskunnasta. Tuntui aivan siltä kuin viimeinen laivaa kiinnipitävä ankkuriketju olisi katkennut ja jättänyt sen myrskyn koko julman raivon valtaan. Kääpiö pantiin lääkärin vartioitavaksi. Jonkin aikaa olisi tällainen vankeudessapito voinut olla paikallaan. Mutta kääpiön kovasydäminen ystävä, joka naimisliittonsa kautta oli nyt tullut hänen lähimmäksi sukulaisekseen, pitkitti sitä yhä, saadakseen yhä edelleen hoitaa hänen suunnattomia rikkauksiaan. Mutta oli myös olemassa mies, joka oli kaikesta omaisuudestaan kääpiölle kiitollisuuden velassa. Hän oli halpasäätyinen, mutta kiitollinen ja uskollinen ystävä. Uupumattomasti ponnistellen ja yhä uudestaan kääntyen oikeuden puoleen hänen onnistui viimein vapauttaa hyväntekijänsä ja saada omaisuus hänen omaan hoitoonsa. Pian kääpiö sai sen lisäksi myös entisen morsiamensa omaisuuden, sillä tämän kuoltua ilman miehistä perillistä jäi sukutila hänelle perinnöksi. Mutta ei vapaus eikä rikkaus voinut enää asettaa hänen mieltään, suru esti häntä välittämästä edellisestä, ja jälkimmäistä hän käytti ainoastaan eriskummallisiin oikullisiin mielijohteisiinsa. Hän oli luopunut katolisesta uskostaan, mutta kenties muutamat sen opinkappaleista pysyivät kuitenkin voimassa hänen sydämessään, jossa omantunnonvaiva ja ihmisviha näyttivät nyt päässeen rajattomaan valtaan. Hän on siitä saakka elänyt vuorotellen pyhiinvaeltajana ja erakkona antautuen kovimman puutteen alaiseksi, ei kuitenkaan askeettisen jumalisuuden vuoksi, vaan inhosta ihmiskuntaa kohtaan. Mutta eivät kenenkään ihmisen sanat ja teot ole koskaan olleet niin ristiriitaisia, eikä yksikään ulkokullattu konna ole koskaan ollut niin sukkela keksimään hyviä syitä pahoihin tekoihinsa kuin tämä onneton, joka samalla kertaa on hautonut mielessään ihmisille vihamielisiä periaatteita ja käytökseltään ollut jalomielinen ja lempeäsydäminen."

"Yhä vielä, herra Ratcliffe, te kuvaatte mielipuolen tekoja."

"En suinkaan", vastasi Ratcliffe. "Tämän herran mielikuvitus ei ole terve, sitä en tahdokaan kieltää. Olen teille jo sanonutkin, että se on joskus puhjennut puuskiksi, jotka ovat varsin läheistä sukua hulluudelle. Mutta minä puhun nyt hänen tavallisesta mielentilastaan. Se on epätasainen, mutta hän ei kuitenkaan ole mielenvikainen. Hänen mielensä vaihtelee keskipäivän valosta sydänyön pimeyteen. Hovimies, joka tuhlaa omaisuutensa pyydystäen arvonimeä, josta hänellä ei ole mitään hyötyä eikä etua ja jota hän ei käytä mihinkään sopivaan, kunnialliseen tarkoitukseen — saituri, joka haalii kokoon hyödytöntä rikkautta, ja tuhlaaja, joka viskelee sitä tuuleen — heissä kaikissa on jokin hulluuden vivahdus. Sama on myös pahantekijöiden laita, jotka tekevät kauhutöitä, vaikka terveen järjen kannalta kiusaus näyttääkin niin pieneltä työn julmuuteen tai sen ilmitulemisen ja rangaistuksen mahdollisuuteen nähden. Voitaisiinpa jokaista tulisen himon tai vihan puuskaa sanoa hetkelliseksi hulluudeksi."

"Tämä kaikki saattaa olla hyvää filosofiaa, herra Ratcliffe", virkkoi neiti Vere, "mutta älkää panko pahaksi, se ei kuitenkaan millään tavalla anna minulle rohkeutta mennä näin myöhään yöllä ihmisen puheille, jonka mielen eriskummallisuuden tekin voitte vain osaksi peittää selityksillänne."

"Uskokaa ainakin juhlallista vakuutustani", lausui Ratcliffe, "ettei teitä uhkaa vähinkään vaara. En ole kuitenkaan vielä, koska pelkäsin peloittavani teitä, uskaltanut mainita, että kun nyt olemme päässeet hänen majansa lähelle — näen sen jo tuossa hämärässä — minä en saa seurata teitä kauemmaksi, teidän pitää mennä sinne yksin."

"Yksin? En uskalla."