"Teidän täytyy", vastasi Ratcliffe. "Minä jään tänne odottamaan."
"Älkää sitten liikahtako paikaltanne", pyysi neiti Vere. "Välimatka on siksi pitkä, ettette kuulisi, vaikka huutaisin apua."
"Älkää pelätkö mitään", sanoi seurakumppani, "tai olkaa ainakin hyvin varuillanne ja koettakaa tukahduttaa pelkonne. Muistakaa, että hänen voimallisin ja kiusallisin pelkonsa johtuu siitä tiedosta, että hänellä on niin julma ulkomuoto. Teidän tienne käy suoraan tuon puoleksi kaatuneen raidan sivuitse, pysytelkää sen vasemmalla puolella, suo on oikealla. Hyvästi vähäksi aikaa. Muistakaa, mikä onnettomuus teitä uhkaa. Voittakoon se pelkonne ja vastahakoisuutenne."
"Herra Ratcliffe", lausui Isabella, "jääkää hyvästi! Jos te olette pettänyt niin onnettoman olennon kuin minä olen, niin te olette iäksi päiväksi menettänyt sen rehellisyyden ja kunniallisuuden maineen, johon minä olen luottanut."
"Minä panen henkeni — minä panen autuuteni pantiksi", vakuutti Ratcliffe korottaen ääntänsä sitä myöten kuin matka heidän välillään piteni, "että te olette hyvässä turvassa — täydessä turvassa."
XV LUKU
— — — Aika, murhe
Siks hänet muodosti — taas myötään kääntyin
Ja tuoden entispäivän onnen jälleen,
Kenties sais Aika miehen ennalleen.
Vie meidät hänen luokseen, sattukoon,
Kuin satuttanee sallimus.
Vanha näytelmä.
Ratcliffen ääni häipyi Isabellalta kuulumattomiin, mutta jokin lohdutus hänellä sentään oli, sillä katsahtaessaan vähän väliä taaksensa hän näki yhä seuralaisensa hahmon, vaikka sekin jo hämärtyi yön helmassa. Kovin kauaksi ei neiti Vere kuitenkaan ehtinyt astua ennen kuin se häneltä kokonaan haihtui musteneviin varjoihin. Hämärän viimeinen valo saattoi hänet juuri erakon oven eteen. Kahdesti hän ojensi kätensä ovea kohti, kahdesti tempaisi sen jälleen takaisin. Ja kun hän viimein kaikki voimansa ponnistamalla sai kolkutetuksi, niin kolkutus ei kuulunut edes niin kovalta kuin hänen sydämensä lyönti. Hän yritti toisen kerran kovemmin. Kolmannella kerralla hän kolkutti pari kertaa peräkkäin, sillä ajatus, ettei hän voisikaan saada sitä apua, josta Ratcliffe toivoi niin suuria, voitti pelon, vaikka hän muistikin, keneltä hänen piti pyytää apua. Lopuksi, kun ei vieläkään kuulunut vastausta, hän huusi useita kertoja kääpiötä sillä nimellä, jonka hän täällä oli itselleen omaksunut, ja pyysi, että hän vastaisi ja avaisi oven.