"Mikä olento", näin kuului erakon peloittava ääni, "on joutunut niin syvään kurjuuteen, että hänen täytyy täältä hakea apua? Mene tiehesi — eivät kankaan linnut hae sitä yökorpin pesästä suojapaikan tarpeessa ollessaan."
"Minä tulen teidän luoksenne, hyvä vanhus", virkkoi Isabella, "tällä onnettomuuteni hetkellä, noudattaen teidän omaa käskyänne, jonka annoitte silloin kun lupasitte, että teidän ovenne ja sydämenne olisi vastoinkäymisen tullessa minulle avoinna. Mutta pahoin pelkään — — —"
"Haa!" sanoi erakko. "Oletko sinä Isabella Vere?" Anna minulle jokin todistus siitä, "että sinä se olet."
"Minä olen tuonut teille takaisin sen ruusun, jonka silloin annoitte. Se ei ehtinyt vielä kokonaan lakastuakaan, ennen kuin teidän ennustamanne kova onni minua kohtasi!"
"Ja koska sinä olet näin pitänyt sanasi", vastasi kääpiö, "niin en minäkään tahdo peruuttaa omaani. Sydämeni ja oveni, jotka ovat suljetut kaikilta muilta maallisilta olennoilta, ovat auki sinulle ja sinun suruillesi."
Isabella kuuli kuinka kääpiö liikahti mökissään ja kohta sen jälkeen iski tulta. Salvat ja teljet vedettiin sitten toinen toisensa perästä oven edestä, ja neiti Veren sydän tykytti yhä kovemmin joka kerran, kun yksi esteistä, jotka erottivat hänet puhuteltavasta, poistui. Ovi aukesi ja erakko ilmaantui tytön eteen — hänen ruma vartalonsa ja päänsä näkyivät selvästi hänen kädessään olevan lampun valossa.
"Käy sisään, surun lapsi", lausui hän, "käy sisään kurjuuden kotiin."
Isabella astui sisään ja huomasi — se vielä lisäsi hänen pelkoaan — että erakko ensi tehtäväkseen, asetettuaan lampun pöydälle, työnsi jälleen majan oven lukkona olevat monet teljet eteen. Hän säpsähti joka kerta, kun jokin niistä kiinnityönnettäessä narisi, mutta hän muisti Ratcliffen varoituksen ja koetti peittää pelkonsa. Lampun valo oli heikko ja hämärä, mutta erakko, kiinnittämättä Isabellaan muuta huomiota kuin että käski hänen istahtaa pienelle jakkaralle tulisijan ääreen, sytytti joutuisasti kasan kuivia kanervia, jotka heti loivat kirkkaan leimun koko huoneeseen. Puuhyllyt, joille oli asetettu muutamia kirjoja, kuivattuja ruohokimppuja ja pari puista kuppia sekä lautasta, näkyivät toisella puolen takkaa. Toisella puolen oli muutamia tavallisia maanviljelys- ja käsityökaluja. Sängyn sijalla oli puinen lava, jolle oli levitetty kuivuneita sammaleita sekä kaisloja, se oli tämän itsensä kiduttajan vuode. Kota ei ollut sisäpuolelta kuin kymmenen jalkaa pitkä ja kuusi leveä. Paitsi jo mainittuja huonekaluja ei siellä ollut muuta kuin höyläämättömistä laudoista tehty pöytä ja kaksi tuolia.
Tähän ahtaaseen asuntoon oli Isabella nyt suljettu yhdessä olennon kanssa, jonka elämänvaiheet eivät suinkaan olleet omiansa rauhoittamaan mieltä ja jonka julman muodon kaameus nostatti miltei taikauskoista pelkoa. Kääpiö istui vastapäätä neitoa ja tuijotti häneen ääneti mustilla silmillään, joita varjostivat tuuheat, pörröiset kulmakarvat. Hänen mielessään näytti taistelevan suuri joukko ristiriitaisia tunteita. Toisella puolella istui Isabella kuolonkalpeana. Pitkä tukka, jonka kiharat olivat iltakosteudessa suoristuneet, valui alas hartioille ja rinnoille, aivan kuin märkä viiri laskeutuu velttona riipuksiin, kun myrsky on asettunut ja jättänyt laivan rikkoutuneena rantaan. Kääpiö lopetti ensiksi äänettömyyden kysyen äkkiä, jyrkällä ja peloittavalla äänellä: "Nainen, mikä paha kohtalo on saattanut sinut tänne?"
"Minun isääni uhkaava vaara ja teidän oma käskynne", vastasi Isabella heikolla mutta lujalla äänellä.