"Ja tämäkö typerä toivo, neiti parka", virkkoi erakko, "on houkutellut sinut tänne erämaahan, sen ihmisen puheille, jonka hartain toivo on, että tuo liitto, josta puhut, katkeaisi iäksi ja että koko tämä sukukunta todenteolla häviäisi? Eikö sinua peloittanut?"
"Onnettomuus", vastasi Isabella lujalla äänellä, "on pelkoa voimallisempi."
"Etkö ole kuullut sanottavan tuolla kuolevaisten maailmassanne, että minä olen liitossa sellaisten voimien kanssa, jotka ovat yhtä inhottavia katseltaviksi ja yhtä pahansuopia ihmiskunnalle kuin minäkin? — Ja sinä olet kuitenkin tullut tänne, tähän majaani, keskellä sydänyötä?"
"Jumala, jota palvelen, rohkaisee mieleni tuommoista tyhjää pelkoa vastaan", lausui Isabella. Mutta hänen rintansa kiihkeä aaltoilu osoitti, että rohkeus, jota hän koetti sanoillaan teeskennellä, oli olematon.
"Hoh hoo!" sanoi kääpiö. "Vai olet sinä olevinasi filosofi? Etkö ole ajatellut, että voisi olla vaarallista tulla näin nuorena ja ihanana tämmöisen miehen luo, joka vihaa ihmiskuntaa niin katkerasti, että hänen suurin huvinsa on rumentaa, halventaa ja hävittää ihmiskunnan kauneimpia tekoja?"
Isabella, vaikka hän olikin sangen peloissaan, vastasi yhä edelleen lujasti. "Mitä pahaa teille lieneekin tehty maailmassa, te ette voi kostaa sitä olennolle, joka ei koskaan ole teille, eikä myöskään tieten tahtoen kenellekään muulle tehnyt pahaa."
"Niin kyllä, neito, mutta", jatkoi hän, ja hänen mustista silmistään leimahti ilkeys, jota samalla hänen koko hurjannäköinen, muodoton olemuksensa ilmaisi, "kosto on nälkäinen susi, joka himoitsee lihaa raadellakseen, verta latkiakseen. Luuletko sen ottavan korviinsa, vaikka karitsa kuinka puhuisi viattomuudestaan?"
"Ihminen!" virkkoi Isabella kohoten seisaalleen ja lausuen sanansa suurella arvokkuudella. "Minä en pelkää noita julmia ajatuksia, joilla koetat säikähdyttää minua. Minä työnnän ne ylenkatseella luotani. Ole kuolevainen ihminen tai paha henki, et sinä kuitenkaan voi tehdä pahaa sille, joka on sinulta hakenut apua pahimmassa hädässään. Sinä et voi — sinä et uskalla!"
"Sinä puhut oikein, tyttö", vastasi erakko, — "minä en uskalla — minä en voi. Lähde nyt vain kotiisi. Älä pelkää mitään, miten he sinua uhannevatkin. Sinä olet pyytänyt suojaa minulta — sinä olet näkevä, että siitä on hyvä turva."
"Mutta, hyvä vanhus, minä olen suostunut vielä tänä iltana antamaan vihkiä itseni semmoisen miehen kanssa, jota inhoan, sillä muuten isäni joutuu häviön partaalle."