"Tänäkö iltana? Mihin aikaan?"
"Ennen kello kahtatoista."
"Ja hämärä on jo mennyt ohitse", sanoi kääpiö. "Mutta älä pelkää, vielä on runsaasti aikaa tuoda sinulle apua."
"Mutta isäni?" kysyi Isabella rukoilevalla äänellä.
"Sinun isäsi", vastasi kääpiö, "on ollut ja on minun katkerin vihamieheni. Mutta älä pelkää, sinun viattomuutesi on oleva hänen pelastuksensa. Ja lähde nyt tiehesi — jos sallisin sinun kauemmin olla täällä, niin saattaisivat minussa jälleen päästä valtaan nuo typerät houreet ihmishyvyydestä, houreet, joista olen niin peloittavalla tavalla herännyt. Mutta älä pelkää mitään — alttarin juurelta minä pelastan sinut. Hyvästi nyt — aika joutuu ja minun täytyy ryhtyä toimiin."
Kääpiö talutti neiti Veren mökkinsä ovelle, jonka hän aukaisi, niin että Isabella pääsi ulos. Neiti Veren hevonen oli syönyt ruohoa ulkotarhassa. Hän nousi sen selkään ja ratsasti juuri nousevan kuun valossa kiireesti sille paikalle, mihin Ratcliffe oli jäänyt.
"Minä olen saanut lupauksia häneltä, jonka luokse te minut lähetitte, mutta millä tavalla hän voi ne täyttää?"
"Jumalan kiitos!" virkkoi Ratcliffe. "Älkää epäilkö, hänellä on myös voimaa täyttää lupauksensa."
Samassa kajahti kankaalla pillin kimakka vihellys.
"Kuulkaa!" sanoi Ratcliffe. "Hän kutsuu minua. Neiti Vere, menkää nyt kotiin ja jättäkää puutarhan takaportti lukitsematta. Minulla on takaportaiden oveen oma avaimeni."