Taas kuului toinen vihellys, kimakampi ja pitempi edellistä.
"Tulen, tulen!" huusi Ratcliffe, kannusti hevostaan ja ajoi kankaan poikki siihen suuntaan, missä erakon asunto oli. Neiti Vere palasi isänsä kartanoon. Matkalla hänen tulinen ratsunsa ja hänen oma levottomuutensa kiihdyttivät yhteisin voimin kulkua.
Totellen Ratcliffen neuvoja, vaikka hän ei oikein käsittänyt niiden tarkoitusta, hän jätti hevosensa puutarhan lähelle hakaan valloilleen, ja kiirehti omaan huoneeseensa, jonne hän pääsi kenenkään huomaamatta. Hän veti nyt teljen pois ovelta ja soitti kelloa, jotta kynttilöitä tuotaisiin. Yhdessä palvelijan kanssa, joka toimitti tämän käskyn, tuli myös herra Vere.
"Kaksi kertaa", sanoi hän, "olen näinä kahtena tuntina, jotka ovat kuluneet siitä kun luotasi läksin, käynyt täällä ovella kuuntelemassa, ja kun en kuullut sinun hiiskahtavankaan, niin rupesin jo pelkäämään, että olisit sairas."
"Ja nyt, rakas isäni", virkkoi Isabella, "sallikaa minun vaatia sen lupauksen täyttämistä, jonka minulle annoitte. Suokaa minun häiritsemättä nauttia jäljellä olevat vapaudenhetkeni, ja pitkittäkää viimeiseen asti minulle annettua armon aikaa."
"Kyllä, sen teen", sanoi herra Vere, "ei sinua mikään häiritse. Mutta tuo epäjärjestyksessä oleva puku — hajalleen valunut tukka — älä anna minun nähdä sinua tämmöisenä takaisin tullessani. Sinun uhrauksesi, jos siitä on apua, pitää olla vapaaehtoinen."
"Niinkö pitää olla?" vastasi Isabella. "Älä pelkää, isä kulta! Uhri on oleva täydessä kaunistuksessaan!"
XVI LUKU
Ei täällä näytä kuin ois häät.