Paljon melua tyhjästä.
Ellieslaw'n kartanon kappeli, jossa tuon pahaaennustavan vihkimisen piti tapahtua, oli paljoa vanhempi kuin itse päärakennus, vaikka sekin saattoi kehua olevansa sangen vanha. Ennenkuin sodat Englannin ja Skotlannin välillä olivat tulleet niin tiheiksi ja pitkällisiksi, että melkein kaikki rakennukset molemmin puolin rajaa saivat sotaisen tarkoituksen, oli täällä Ellieslaw'ssa asunut pieni munkkiparvi, rikkaan Jedburghin luostarin alaisena, niinkuin muinaistieteen tutkijat arvelevat. Mutta heidän omistusoikeutensa oli aikoja sitten lakannut sodan ja keskinäisen hävityksen aikaansaamien muutosten kautta. Heidän kammioittensa raunioille oli noussut ritarilinna, ja heidän kappelikirkkonsa oli joutunut kartanon rakennusten piiriin.
Tämä kirkko, jonka yksinkertaisista pyörökaarista ja paksuista pielistä saattoi päättää olevan peräisin saksilaisen rakennustyylin aikakaudelta, oli kaikkina aikoina ollut pimeän ja synkän näköinen, ja sitä oli usein käytetty kartanoiden isäntien ja niiden perhekuntien sekä sitä ennen luostariveljien hautauspaikkana. Mutta puheenaolevassa tilaisuudessa se näytti vielä tavallistakin synkemmältä harvojen, suitsuavien tulisoihtujen valossa, joilla sitä muka valaistiin. Ne loivat tosin keltaista valoa lähimpään ympäristöönsä, mutta sitä rajoitti savun hämärtämä punertava, purppurainen kehä. Sen takana alkoi taas musta pimeys, joka teki kirkon avaramman näköiseksi kuin mitä se oikeastaan oli, estämällä silmää näkemästä rajana olevia seiniä. Muutamat huonolla aistilla valitut koristeet, jotka olivat kiireessä juhlaa varten laitetut, vielä lisäsivät paikan synkkyyttä. Vanhoja tapettirepaleita oli revitty toisten huoneitten seiniltä ja niillä häthätää paikoitellen peitetty kappelin seiniä, missä ne eivät ollenkaan sopeutuneet ennestään paikalla oleviin vainajien vaakunoihin ja muihin hautakoristuksiin. Molemmin puolin alttaria oli kaksi muistokiveä, jotka eivät myöskään sopeutuneet toisiinsa. Toiseen oli veistetty erään pyhänä pidetyn kuolleen, tylynmuotoisen erakon tai munkin kuva. Hän oli makaavassa asennossa päähineineen ja kaapuineen. Silmät olivat luodut ylöspäin ikäänkuin rukoukseen, kädet olivat ristissä pidellen riippuvaa helminauhaa. Toisella puolella oli italialaiseen tyyliin tehty hautakivi, joka oli hakattu jaloimmasta kuvapatsasmarmorista ja jota pidettiin uuden ajan taiteen mestariteoksena. Se oli asetettu siihen Isabellan äidin, herra Veren puolison, muistoksi. Vainaja oli kuvattu kuolinkamppailussa, ja itkevä kerubi, silmät poispäin käännettyinä, sammutti paraikaa melkein loppuun palanutta lamppua. Tällä tavalla oli tahdottu kuvata rouvan äkillistä kuolemaa. Se oli todellakin mestariteos, mutta se ei ollenkaan sopinut siihen kömpelösti rakennettuun holviin, johon se oli asetettu. Moni kummastui, vieläpä suuttuikin siitä, että Vere, joka ei ollut osoittanut rouvalleen tämän eläessä kovinkaan paljon hellyyttä, oli hänen kuoltuaan surua teeskennellen pystyttänyt näin kalliin muistokiven. Toiset kuitenkin puhdistivat hänet tästä syytöksestä ja väittivät, että herra Ratcliffe oli yksin hankkinut ja kustantanut hautakiven.
Näiden hautakivien eteen olivat vieraat nyt kokoontuneet. Heitä oli sangen vähäinen joukko, sillä moni oli jo lähtenyt kartanosta varustautuakseen seuraavaa valtiollista mullistusta varten. Eikä herra Verenkään, asiain näin ollen, tehnyt suinkaan mieli lähettää kutsuja useammille kuin niille läheisille sukulaisille, joiden läsnäoloa maan tapa piti välttämättömänä. Lähinnä alttaria seisoi Sir Frederick Langley vielä tavallistakin synkempänä, yrmeänä ja syvämietteisenä, ja hänen vieressään Mareschal, jonka tuli toimittaa puhemiehen virkaa. Ajattelematon kevytmielisyys, jota tämä nuori herra ei koskaan halunnut vähääkään hillitä, teki sulhasen kulmilla uhkailevan pilven vieläkin mustemmaksi.
"Eipä morsian olekaan vielä tullut ulos huoneestaan", kuiskasi Mareschal Sir Frederickille. "Mutta, toivon minä, täällä ei tarvittane ryhtyä tuommoisiin väkikeinoihin kuin roomalaisten aikana, joista koulussa luettiin. Kauniille serkulleni olisi kovin kova kohtalo, jos hänet ryöstettäisiin väkisin kahtena päivänä peräkkäin, vaikka en tiedäkään ketään, joka paremmin ansaitsisi tämmöisen hurjan rakkauden."
Sir Frederick ei ollut kuulevinaan näitä puheita. Hän katseli toisaalle ja hyräili laulua, mutta Mareschal jatkoi yhä samaan hullunkuriseen tapaansa.
"Tämä viivytys on sangen kiusallinen kirkkoherra Hobblerille, jota häirittiin juuri, kun hänen oli onnistunut saada korkki irti kolmannesta pullostaan ja jonka täytyi ruveta kiireellisiin valmistuksiin iloista juhlaa varten. Toivonpa, että te hankitte hänelle anteeksiannon hänen esimieheltään, sillä luullakseni tämä on hiukan myöhäisempi päivän aika kuin laki sallii. — Mutta kas — tuossahan onkin Vere kauniin serkkuni kanssa — hän olisi mielestäni kauniimpi kuin koskaan ennen, ellei hän näyttäisi niin raukealta ja kalmankalpealta. — Kuulkaa nyt, Sir Frederick, jollei tyttö anna myöntymystään hyvällä mielellä, niin täällä ei tapahdu vihkimistä huolimatta kaikesta, mitä on jo tehty ja toimitettu."
"Eikö vihkimistä, herra?" vastasi Sir Frederick kuuluvalla kuiskauksella, ja hänen äänensä osoitti, että hän töin tuskin sai vihansa hillityksi.
"Ei — ei vihkimistä", uudisti sanansa Mareschal, "tässä on minun käteni ja kintaani pantiksi."
Sir Frederick Langley tarttui hänen käteensä ja puristaen sitä kovasti sanoi tuskin kuuluvasti: "Mareschal, tästä vaadin teiltä hyvitystä!" ja työnsi Mareschalin käden pois.