Haastelun loppuosa tapahtui kadulla, missä he heti jälkeenpäin kohtasivat loordi Dalgarnon. Tämä näytti olevan kiireissään ja kosketti hiukan hattuansa master Lowestoffelle, joka vastasi tervehdykseen yhtä huolimattomasti ja asteli verkalleen eteenpäin kumppaninsa kanssa, loordi Dalgarnon pysäyttäessä Richie Monipliesin käskevällä viittauksella, jota kasvatuksen vaisti pakoitti Monipliesin suutuksissaankin tottelemaan.
"Ketä sinä nyt seuraat, mies?" kysyi ylimys.
"Ketä vain edelleni osuu, mylord", vastasi Moniplies.
"Ei mitään nenäkkyyttä, heittiö — tahdon tietää, vieläkö palvelet
Nigel Olifauntia?" sanoi Dalgarno.
"Olen jalon Glenvarlochin loordin ystävä", vastasi Moniplies arvokkaasti.
"Aivan oikein", jatkoi loordi Dalgarno, "se jalo loordi on vaipunut etsimään ystäviänsä lakeijain parista. Kuitenkin — kuulehan — kuitenkin, jos hän on samaa mieltä kuin viimeksi kohdatessamme, voit huomauttaa hänelle, että minä huomenna kello neljältä ehtoopäivällä ratsastan pohjoiseen päin Enfieldin ajopuiston läpi — saattueeni jää vähäiseksi, sillä aikomuksenani on lähettää matkueeni Barnetin kautta. Olen päättänyt edetä hiljalleen metsän halki ja viipyä tuokion Camletin kaivannolla — hän tuntee paikan ja pitää sitä eräisiin tarkoituksiin soveliaampana kuin hovipuistoa, jos hän on muuta kuin alsatialainen rehentelijä. Hän on tietääkseni vapaalla jalalla tai ainakin pääsee hetimiten irti. Jollei hän kohtaa minua nimeämässäni paikassa, on hänen etsittävä minua Skotlannista, missä hän tapaa minut isänsä sukukartanon ja tiluksien haltijana."
"Hm!" jupisi Richie; "siihen kauppaan tarvitaan kaksi".
Ajattelipa hän pilaakin niistä keinoista, joilla tiesi tekevänsä tyhjiksi loordi Dalgarnon aikeet, mutta nuoren aatelismiehen silmissä kuvastui sellaista tuimaa ja vaarallista kiihtymystä, että se sai Richien varovaisuuden kerrankin pitämään kurissa hänen sukkeluuttaan, joten hän vastasi vain:
"Jumala suokoon teille paljon hupia uudesta saannoksestanne — jahka sen saatte. Asianne toimitan herralleni — sikäli", lisäsi hän itsekseen, "että hän ei ikinä kuule sanaakaan siitä Richieltä. Minä en ole mies laittamaan häntä sellaiseen uhkapeliin."
Loordi Dalgarno tähysti häntä terävästi tovin ikäänkuin tajutakseen, mikä oli tarkoituksena sillä kuivakiskoisen ivallisella sävyllä, jota Richien pelkäilystä huolimatta ilmeni hänen vastauksessaan, mutta heilautti sitte kättään hänen lähteäkseen edelleen. Itse asteli hän hitaasti toisaanne, kunnes kolmikko oli kadonnut näkyvistä, mutta pyörsi sitte nopein askelin kirjurin ovelle, jonka oli sivuuttanut kävelyllään, koputti ja pääsi sisälle.