"No, mikä päähänpisto tämä on?" kummastui loordi Glenvarloch. "Jos aiot erota minun palveluksestani, Richie, niin kaiketi aiot yhtyä vaimoni palveluskuntaan?"
"Toivotan tulevaiselle armolliselle rouvalle ja teidän ylhäisyydellenne yhtä hyvän palvelijan siunauksia kuin minä olen ollut, jos taivas suopi", sanoi Richie; "mutta kohtalo on niin säätänyt, että minä voin tästälähtein olla teidän palvelijanne ainoastaan ystävällisen kohteliaisuuden kannalta".
"No, Richie", virkkoi nuori loordi, "jos olet kyllästynyt palvelemiseen, niin katsomme sinulle jotakin parempaa toimeentuloa. Mutta saatathan minua kirkkoon, ottaaksesi sitten osaa hääateriaan?"
"Sallikaa, mylord, minun muistuttaa teitä sopimuksestamme", epäsi Richie, "sillä minulla on juuri tekeillä muuan oma tärkeä homma, joka pidättää minua vihkimistoimituksen aikana. Mutta minä en jätä muistamatta mestari Georgen kelpo kestitystä, koska hän on kustantanut hyvin kalliita herkkuja, joita olisi kiittämätön jättää silleen."
"Tee kuten tahdot", vastasi loordi Glenvarloch, ja ohimennen kummeksittuaan saattolaisensa oikullista ja yksivakaista luonnetta hän hylkäsi ajatuksistaan koko asian muiden tieltä, mitkä paremmin soveltuivat sille päivälle.
Lukijan on kuviteltava mielessään ne kukkaset, joita oli siroiteltu onnellisen parin kirkkotielle — voimallinen soitto, joka johti saattuetta — piispan toimittama vihkiminen — Pyhän Paavalin kirkossa vastaan tullut kuningas morsiamen luovuttajana, suureksi huojennukseksi isälle, jolla siten oli aikaa toimituksen kestäessä laskea oikea suhdeluku lyömäkieruttimelle pöytäkelloon, jota hän parhaillaan rakensi.
Vihkimisen päätyttyä siirtyi seurue kuninkaallisissa vaunuissa George Heriotin luo, missä häävieraille tarjottiin loistavat pidot Foljambe-huoneustossa. Tuskin oli kuningas päässyt tähän kodikkaaseen suojaan, kun hän heitti pois miekkansa ja vyönsä niin kiireesti kuin olisivat ne polttaneet hänen sormiansa ja sinkautti töyhtöhattunsa pöydälle kuin sanoen: Makaa siinä, arvovalta! Ja hän kulautti reippaasti pikarillisen viiniä avioparin onneksi ja alkoi laapostaa huoneessa mutustellen, naurellen ja lasketellen piloja, ei kaikkein sukkelimpia eikä hienotuntoisimpia, mutta oman äänekkään rattonsa säestämiä ja suosimia seurueen hilpeyden rohkaisuksi. Hänen majesteettinsa ollessa parhaalla tuulellaan ja juuri odoteltaessa kutsumusta pitopöytään kuiskasi muuan palvelija mestari Heriotille, että häntä tarvittiin. Huoneeseen palatessaan hän astui kuninkaan luo ja vuorostaan kuiskasi jotakin, mikä hätkähdytti Jaakkoa.
"Eihän hän tahtone rahojaan?" kysyi kuningas lyhyeen ja terävästi.
"Ei millään muotoa, valtiaani", vastasi Heriot. "Siitä asiasta hän vakuuttaa olevansa aivan välinpitämätön, niin kauvan kuin siitä voi olla mielihyvää teidän majesteetillenne."
"Heikkarissa, mies", sanoi kuningas, "se on kelpo miehen ja rakastavan alamaisen puhetta, ja me tahdomme sikäli suoda hänelle armollisuutemme. Mitäpä siitä, että hän onkin vain moukka — katukissakin saa katsella kuningasta. Joutuin, mies, tänne hänet — pundite fores. — Moniplies? Sillä miekkosella pitäisi olla nimenään Monipenni, vaikka varmastikaan ette te englantilaiset usko sellaista nimeä mahdolliseksi Skotlannissa."