"Pikemmin ainoan ystävän, mitä olen Lontoossa tavannut", sanoi Nigel ojentaen kätensä.
"Kas, jos ajattelette asiaa siihen laatuun", vastasi kunnon porvari, "niin ei siitä sen enempää. Käyn teitä ylihuomenna hakemassa tilaisuuteen soveliaalla huvipurrella. Mutta muistakaakin, hyvä nuori loordi, että minä en muutamien tasolleni kuuluvien miesten tavoin halua käyttää tilaisuutta astuakseni säätyrajani yli ja lyöttäytyäkseni ylempieni kumppaniksi, älkääkä siis peljätkö nöyryyttävänne vaateliaisuuttani sallimalla minun pysyä loitommalla kuninkaan näkyvissä ja missä muualla meidän molempien on sovelias olla erillämme. Mitä muuhun tulee, niin olenpa totisesti onnellinen, kun saan palvella vanhan suojelijani poikaa."
Keskustelun laatu johti niin kauvas kohdasta, joka oli yllyttänyt nuoren ylimyksen uteliaisuutta, että siihen ei käynyt sinä iltana palaaminen. Senvuoksi hän vain kiitti George Heriotia ja lausui tälle hyvästi, luvaten varustautua valmiiksi lähtöön hänen purressaan toisen päivän aamuna kello kymmeneltä.
Soihtupoikien sukukunta, jonka on kreivi Anthony Hamilton tuotteissaan ikuistanut Lontoon erikoisuutena, oli jo Jaakko I:n hallitessa alottanut toimintansa, ja erään sellaisen palvelus savuavine sainioineen oli varattu valaisemaan nuorta skotlantilaista loordia ja hänen saattolaistansa heidän asuntoonsa. Pimeässä olisi heillä voinutkin olla jonkun verran vaaraa eksyä siitä, vaikka olivat entistä paremmin tutustuneet kaupunkiin. Täten sai nokkela mr. Moniplies tilaisuuden vetäytyä liki herraansa, varmuuden vuoksi sujautettuaan vasemman käsivartensa pikku kilpensä kahvoihin ja helliteltyään lyömämiekkaansa huotrassa, ollakseen valmis kaikkeen mahdolliseen.
"Jollemme olisi nauttineet niin hyvää viiniä ja kestitystä tuon vanhan miehen talossa, mylord", huomautti tämä viisas saattolainen, "jotapaitsi tiedän hänet kuulopuheelta monessakin suhteessa peräti eläväksi mieheksi ja todellisesta Edinburghin rahvaasta polveutuneeksi, niin olisinpa mielelläni nähnyt, minkä muotoisia olivat hänen jalkansa ja oliko hänellä sorkka komeitten nauharuusujensa ja sahviaanikenkiensä peitossa".
"Sinua kelvotonta", vastasi Nigel; "sinua on kohdeltu liiankin ystävällisesti, ja nyt ahneen mahasi täytyttyä herjaat kelpo herrasmiestä, joka sinua virkisti".
"Luvallanne sanoen en suinkaan, mylord", väitti Moniplies; "haluaisin vain nähdä hänestä hiukan enemmän. Olen syönyt hänen ruokaansa, totta kyllä — häpeällistä vain on, että hänenlaisillaan on syötävää tarjolla, kun teidän ylhäisyytenne ja minä olemme tuskin saaneet omaan tiliimme lihakeittoa ja ohraleipää. Ja olenpa juonut hänen viiniänsäkin."
"Sen näen", vastasi hänen herransa. "Ja aika lailla enemmän kuin sinun olisi pitänyt."
"Suosiollisella luvallanne sanoen, mylord", haasteli Moniplies, "te suvaitsette sanoa noin, koska minä tyhjensin neljänneksen sen reiman Jenkinin kanssa, jota sanovat oppipojaksi, ja pelkästä entisen hyväntahtoisuuden tunnustamisesta se tapahtuikin — niin, taisinpa laulaakin sen vanhan hyvän laulun Elsie Marleysta ravakammin kuin sen vielä konsanaan kuulivat —"
Ja siinä heidän astellessaan katua hän rämähtikin hoilaamaan: