Ritari siis muikisti kolkot kasvonpiirteensä aaveelliseen hymyyn, ja alustavasti ja alentuvasti nyökättyään sekä ylemmyyttä ja suojelusta ilmaisevasti heilautettuaan kättänsä George Heriotille hän tyyten syrjäytti kunnon porvarin, jolta oli saanut monet päivälliset, liittyäkseen yksinomaan nuoreen loordiin, vaikka aavisteli tämän saattavan toisinaan joutua samanlaiseen ikävään tarpeeseen kuin hän itsekin porvariston pöytävierailijana. Ja tämänkään omituisen olennon huomaavaisuus, niin eriskummallinen ja jyrkeä mies kuin hän olikin, ei ollut aivan merkityksetön loordi Glenvarlochille. Siten huojentui hänen hyvän ystävänsä Heriotin hiukan väkinäinen mykistyminen, joka jätti hänet vapaasti syventymään omien kiihtyneiden aatoksiensa kiusalliseen pohdintaan. Nyt sitävastoin ei hän voinut olla suomatta huomiotaan teräville ja ivallisille tiedoille, joilla hänen mieltään valaisi tarkkasilmäinen, vaikka tyytymätön hovilainen. Tälle oli kärsivällinen kuulija, varsinkin ylimystöön kuuluva, yhtä mieluinen etu kuin hänen pirteä puheliaisuutensa sai hänen seuransa tervetulleeksi Nigel Olifauntille. Sir Mungon laiminlyömänä ja torjuen kaikkia loordi Glenvarlochin kiitollisen kohteliaisuuden yrityksiä hänen yhdyttämisekseen keskusteluun seisoi Heriot sillävälin sivummalla, jonkunlainen puolinainen hymy kasvoillaan, mutta oliko se ritarin sukkeluuden herättämää vai hänen kustannuksellaan syntynyttä, se ei selvästi ilmennyt.
Kaikki kolme asettuivat erääseen etuhuoneen soppeen lähimmäksi vastaanottohuoneen ovea, jota ei oltu vielä heitetty auki. Silloin tuli virkasauvoineen Maxwell touhuten huoneeseen, missä useimmat miehet, korkea-arvoisia lukuunottamatta, väistyivät hänen tieltään. Hän seisahtui kuvaamamme seurueen viereen, silmäili tovin nuorta skotlantilaista aatelismiestä, taivutti sitte hiukan päätänsä Heriotille ja lopuksi Sir Mungo Malagrowtheria puhutellen alkoi tälle hätäisesti valittaa herrasmiesten kunniavartion ja ovipalvelijain huonoa menettelyä, kun nämä sallivat kaikenkarvaisten kaupunkilaisten, anojain ja kirjurien, hiipiä ulkosuojamiin mitään kunnioituksen tai säädyllisyyden vaatimuksia voimassapitämättä. "Englantilaiset", hän sanoi, "ovat häpeissään, sillä tällaista ei rohjettu yrittääkään kuningattaren päivinä. Hänen aikanaan oli palatsin piha alhaisoa ja suojamat ylhäisöä varten; ja kunniaa ei tuota teillekään, Sir Mungo, kun kerran kuulutte huonekuntaan, että sellaista epäkohtaa ei korjata paremmin."
Kuten usein tapahtui tällaisissa tilanteissa, vaivasi Sir Mungoa taaskin huono kuulonsa, ja hän vastasi, ettei käynyt ihmetteleminen alhaison ottamia vapauksia, kun ne, joita se näki viroissa, eivät olleet syntyperältään ja varoiltaan paljoakaan paremmalla tasolla kuin häiritsijät itse.
"Olette oikeassa, sir — aivan oikeassa", sanoi Maxwell, laskien kätensä vanhan ritarin hihan himmentyneelle kirjaukselle; "kun sellaiset ihmiset näkevät virkailijoita hyljätyissä pukimissa kuin viheliäisinä näyttelijöinä, ei ole kumma että hoviin tungetellaan".
"Kiittelittekö koruompeleitteni aistikkuutta, mr. Maxwell?" vastasi ritari näköjään tulkiten apulais-kamariherran tarkoituksen pikemmin hänen liikkeestään kuin sanoistaan. "Se on vanha ja hieno kuosi, ja senhän ompelikin teidän äitinne isä, vanha James Stitchell, Merlinin kujassa kunniallisen maineen saavuttanut leikkaajamestari, jota minä vakinaisesti käytin, kuten minulla nyt on onni muistaa sen johdosta, että isänne katsoi soveliaaksi viedä vihille sellaisen henkilön tyttären."
Maxwell näytti tuimalta, mutta peitti äkänsä olkapään kohautuksella, tietäen mahdottomaksi saada Sir Mungolta minkäänlaista hyvitystä ja oivaltaen, että riidan jatkaminen moisen vastustajan kanssa tekisi hänet vain naurettavaksi ja saattaisi julkisuuteen epäsäätyisen avioliiton, josta hänellä ei ollut mitään syytä ylpeillä. Lausuen pahoittelevansa, että Sir Mungo oli käynyt liian kuuroksi ymmärtämään tai tarkkaamaan, mitä hänelle sanottiin, astui hän eteenpäin ja asettui vastaanottohuoneen kaksipuolisen oven viereen. Siinä piti hänen hoitaa apulais-kamariherran eli johdemiehen tehtävää heti kun se avattaisiin.
"Kohtsiltään aukeaa ovi vastaanottohuoneeseen", kuiskasi kultaseppä nuorelle ystävälleen. "Asemani ei salli minun tulla pitemmälle teidän kanssanne. Muistakaa esittäytyä rohkeasti, syntyperänne mukaan, ja tarjota hakemuksenne, jota kuningas ei suinkaan kieltäydy ottamasta vastaan, vaan toivoakseni kohtelee armollisesti."
Hänen puhuessaan avautuikin ovi, ja tavallisuuden mukaan alkoivat hovilaiset lähestyä sitä ja astua sisälle verkallisena, mutta yhtämittaisena ja katkeamattomana jonona.
Kun Nigel vuorostaan ilmestyi oviaukolle ja mainitsi nimensä ja arvonsa, näytti Maxwell epäröivän. "Te ette ole tunnettu kellekään", hän esteli. "Minun velvollisuuteni on olla päästämättä saapuville ketään, mylord, jonka kasvot ovat minulle vieraat, paitsi vastuukykyisen henkilön takaamana."
"Tulin mestari George Heriotin kanssa", ilmoitti Nigel hiukan hämillään tästä odottamattomasta pidätyksestä.