"Tuo ne terveiset sitten meille Griffin'in krouviin", huusi muu tanssijajoukko kumppalilleen, jolle yksin kaikista oli Katrin näky suotu. "Siellä me aivomme pitää tervetuliaiset paastolle ja juoda vielä yhden maljan kaunoisen Katrin kunniaksi".
"Odottakaa sitten puolituntinen", sanoi Olivier, "ja koetelkaa kuka teistä saa suurimman pikarin tyhjennetyksi sekä huikeimman laulun lauletuksi. Iloita pitää, niinkauan kuin tätä lyhyttä laskiais-päivän yötä vielä kestää, vaikka olisikin suuni päästöpäivän koittaessa jo iäksi suljettu".
"Hyvästi sitten", huusi muut tanssikumppalit, "hyvästi uljas lakin-tekijä, siksi kun taas tulemme yhteen".
Joukko siis jatkoi kulkuansa, tanssien ja laulaen, neljä soittoniekkaa etupäässänsä. Mutta heidän johtajansa vei Simo Hanskuri huoneesensa ja istutti hänet tuolille ruokakammarin takan viereen.
"Mutta missäs nyt on teidän tyttärenne?" kysyi Olivier. "Sehän meitä miekkamiehiä tänne viettelee".
"Hän, totta puhuen, on omassa kammarissaan, Olivier naapuri; ja suorin sanoin, hän on vuoteen omana".
"Vai niin — no sitten minä tahdon mennä ylös hänen suruansa lievittämään. Te olette keskeyttäneet iloni, Hanskuri kummi, ja siitä olette minulle jotain palkkiota velkaa — tämmöiselle lystiveikolle — en huoli menettää sekä suunkostukettani että myös silmänhuvikettani. — Vai vuoteen omana hän on?"
"Tapa moinen on mulla ja koirallain
Tytön sairahan luokse me riennämme ain'.
Jos tyttösehen pipi sattuvi vaan,
Me kaks' koht' joudumme katselemaan.
Ja kun kuolen — pakkohan kuollakin lie!
Tapin aivan alle mua hautaan vie;
Suu auki tahtoisin loikua näin
Kanss' koirani pienoisen vierekkäin".
"Etkös voi edes silmänräpäyksen aikaa olla totinen, naapuri Proudfute?" sanoi hanskuri; "minulla olisi vähän puheltavaa sinun kanssasi".