"Eipä toki niin, naapuri. Minä kohtasin häntä yhdellä Perth'in kaupungin syrjäisimmistä, pimeimmistä raitesta pyrkimässä suoraa tietä kotiansa kohti. Kaluja ja kiluja hän, niinkuin kohtelias teikkari ainakin, kantoi kaikkia — rakas koira oli toisella käsivarrella, toisella käsikynkällä talutti hän itse lutkaa — sievännäköinen minun mielestäni kylläkin".
"No, Pyhä Johannes auttakoon!" virkkoi hanakuri, "tämäpä on semmoinen häväistys, että vihan vimmassa tekisi mieli luopua kristin-uskostaan ja kääntyä Mahomedin palvelijaksi! Mutta eipä seppä enää saa tyttärestäni nähdä vilaustakaan! Mieluummin antaisin Katrin mennä Vuoristoon, jonkun paljassäären vuorirosvon kumppaliksi, kuin naittaisin hänet miehelle, joka tämmöisenä aikana niin vähän huolii kunniastaan sekä siveyden vaatimuksista — Hyi semmoista!"
"Hist, hist, Simo vaari!" vastasi vapaamielinen lakintekijä; "te ette muista: nuoruus ja hurjuus! He eivät pitäneet kauan seuraa — totta puhuen minä vähäisen väijyskelin — ennen päivännousua näin sepän jälleen saattavan maakuljeksija-prinsessaansa Pyhän Neitsyen portaille, että tyttö Tay-jokea myöten saisi Perth'istä pois lähteä. Ja sen tiedän, sillä niiltä kävin kuulustamassa, että tyttö jaalassa meni Dundeehen. Se oli siis, niinkuin näette, vaan tuommoinen pieni nuoren miehen kepponen".
"Ja hän tuli tänne", sanoi Simo katkerasti, "tyttäreni puheille, vaikka hänellä samalla aikaa oli portto kotona odottamassa! Mieluummin kuulisin hänestä, että hän on koko tusinan miehiä tappanut! — Ei tästä auta sen enempää puhua — varsinkaan ei auta, jos sinä puhut, Olivier Proudfute, joka, josko et itse lienekään samanlainen, kuitenkin mielelläs tahtoisit olla. Vaan —"
"Kuulkaas, älkääs sitä toki noin pahaksi panko", virkkoi Olivier, joka nyt rupesi ajattelemaan, mitä pahaa hänen lörpöttelemisensä oli tehnyt hänen ystävälleen, ja mihinkä vimmaan Heikki oli kiihtyvä, kun saisi tietää, että lakintekijä oli kielinyt asian, vaikka kohta se oli tapahtunut enemmän turhamielisyydestä, kuin pahalla tarkoituksella. "Ajatelkaa", jatkoi Olivier, "että nuoruudella on omat vikansa. Kiusaus voi saattaa ihmisen tämmöiseen kepposeen, ja rippituolissa niistä jälleen pääsee puhtaaksi. Enpä huoli salata teiltä, että, vaikka minun vaimoni on niin kelpo aviokumnppali kuin suinkin joku tässä kaupungissa, minä itsekin — —"
"Suu kiinni, sinä hupsu suupaltti", sanoi hanskuri tulisimmalla vihastuksella; "sinun lempiseikkasi ja tappelusi ovat kaikki yhtä tyhjää valhetta. Jos et voi olla valehtelematta, koska se sinun luonteeses näkyy kuuluvan, miksi et kumminkaan keksi semmoisia valheita, joista sinulle olisi jotain kunniaa? Enkö minä näe aivan sinun läpitses, niinkun näen tulen huonon lyhdyn sarvisten seinäin läpi? Enkö minä vai tiedä, sinä likainen mätälankojen kutoja, että jos vaimos olisi sattunut kuulemaan taannoisen kerskauksesi, sinä yhtävähän uskaltaisit ikinä enää astua oman talosi kynnyksen yli, kuin mittaella miekkaa kahdentoistavuotisen poikasen kanssa, joka ensikertaa eläissään on tempaissut teräksen ulos tupesta? Pyhä Johannes auttakoon! Eipä se olisikaan muuta kuin ansaittu palkka sun kielimistäs, jos veisin Marketalles tiedon sinun lysteistä kerskauspuheista".
Lakintekijä, tämän uhkauksen kuullessaan, säpsähti, aivan kuin nuoli olisi äkkiä vingaissut hänen päänsä ohitse. Ja hänen äänensä vapisi, kun hän vastasi: "Kuulkaas, hyvä Hanskuri vaari, kylläpä te liian paljo harmaisin hiuksihinne turvaattekin. Muistakaa toki, hyvä naapuri, ettei näin nuoren miekkamiehen sopisi teidän kimppuhunne käydä. Ja mitä minun Markettaani koskee, niin luotan täydesti teihin; sillä en tunne ketään, joka olisi vähemmin kuin te taipuvainen perheellistä rauhaa häiritsemään".
"Älä siihen liioin luota, sen houkkapää" virkkoi vimmainen hanskuri, "vaan korjaa luusi sekä tuo tynkkä, jota pääkses sanot, pois käsistäni, etten minä lainaa takaisin viittä minuuttia nuoruuteni ajasta ja muserra sun kalloas!"
"Te olette tätä Laskiais-iltaa liian iloisesti viettäneet, naapuri", virkkoi lakintekijä, "ja minä nyt siis sanon teille jäähyväiset — huomenna, kun taas tavataan, ollaan paremmat ystävykset".
"Ulos huoneestani nyt täksi kertaa!" huusi hanskuri. "Oikeinpa hävettää minua, että tuommoinen joutava juorupussi kuin sinä on voinut saada sydämeni näin liikutetuksi — Sinä pöllö — raato — kielilerkku narri!" huusi hän vielä jäljestä, kun lakintekijä läksi, ja sitte hän vaipui tuolille. "Ettäpä tuommoinen ijän-ikuinen valehtelija ei osannut nyt keksiä jotain valhetta ystävänsä häpeän peitoksi! Ja minä — mitäs minä sitten olen, joka toivon että tämä törkeä häväistys minua sekä minun tytärtäni vastaan olisi tullut jollakin peitetyksi? Vaan niin suuressa arvossa minä pidin Heikkiä, että olisin hartaasti uskonut kömpelöimmänkin valheen, minkä tuo juorueleva pöllö olisi syöttänyt minulle. Mutta — mitäs siitä apua, että sitä asiaa ajattelen. Meidän kunniallinen nimemme on pidettävä puhtaana, vaikka kaikki muu menisi nurin narin".