Eviot läksi ja tuli kohta takaisin Bonthron'in kanssa, jonka hän oli estänyt sille roistolle, hyvin suoduksi rangaistuksen täytteeksi, aiotusta toisesta viinikurpitsillisesta; sillä ensimmäinen, jonka murhamies oli kulauttanut suuhunsa, ei ollut häneen mitään silmin havaittavaa vaikutusta tehnyt.
"Eviot", käski prinssi, "älä päästä tuota luontokappaletta lähemmäksi. Sieluni oikein säpsähtää pelosta ja inhosta, kun hänet näen. Hänen katsannossaan on jotain minun luonteelleni vastahakoista, ja se minua vavahduttaa niinkuin inhottavan käärmeen näkö, joka ilettää".
"Kuulkaa ensin mitä hänellä on sanomista, armollinen herra", vastasi Ramorny. "Ei kukaan voi sitä tehdä vähemmillä sanoilla, paitsi jos kukaties saisi jonkun viinitynnyrin puhumaan. — Oletko antanut hänelle saatavansa, Bonthron?"
Hirviö kohotti kirveen, joka hänellä yhä vielä oli kädessään ja oli sillä sivaltavinaan.
"Hyvä on. Mistä tunsit oikean miehen? — tää yö, on minulle sanottu, on pimeä".
"Näöstä sekä äänestä, vaatteista, astunnasta ja vihellyksestä".
"Jo riittää, mene tiehes! — Ja, Eviot, anna hänen saada kultaa sekä viiniä, niin että sen luontokappaleen sydän tulee tyytyväiseksi. — Pois täältä! — Ja, Eviot, mene sinä hänen kanssaan".
"Kenenkä hän on surmannut?" kysyi prinssi, jonka sydän nyt tunsi helpoitusta tuosta kauhistuksesta ja inhosta, joka sitä oli rasittanut, niin kanan kuin murhamies oli läsnä. "Totta se, toivon ma, on vaan leikkiä? Muuten en voi sitä sanoa muuksi kuin hurjaksi ja julmaksi teoksi. Kelle on tullut se kova onni osaksi, että on saanut surmansa tuon verisen, pedontapaisen orjan kautta?"
"Mies, joka itsekään ei ollut paljoa parempi", vastasi sairas, "kurja käsityöläinen, jolle kuitenkin kohtalo antoi tilaisuuden tehdä Ramornystä vaivainen raukka — menköön hänen halpa sielunsa helvettiin! — Hänen kurja henkensä on vaan minun kostonhalulleni, niinkuin yksi tippa vettä palavalle pätsille. Minun täytyy lyhyeltä puhua puhuttavani, sillä ajatukseni jälleen sekaantuvat; ainoasti tämän hetken tärkeys pitää ne nyt vielä koossa, niinkuin pihdit nuolikimpun. Te olette vaarassa, herra prinssi — sen tiedän aivan varmaan — te olette härsyttäneet Douglas'ia sekä suututtaneet setäänne — ja pahoittaneet isänne mieltä — vaikka siitä ei olisi niin suurta lukua, jos ei nuot toiset olisi vihastuksissa".
"Siitä olen surullinen, että olen isäni mieltä pahoittanut", virkkoi prinssi, joka nyt puheeksi tulleen seikan vuoksi jo oli kokonaan unohtanut niin muka mitättömän asian, kuin erään käsityöläisen tapon, "jos todella lienee niin laita. Mutta jos vaan saan elää, niin tulee vielä joskus Douglas'in voima murretuksi, eikä ole Albanyllakaan paljon apua viekkaudestaan!"