"Kyllä — jos — jos. Armollinen herra", lisäsi Ramorny, "semmoisia vihamiehiä vastaan kuin nuot, te ette saa turvata paljaasen jos'iin tai mutta'aan — teidän pitää kerrassaan päättää, tahdotteko tappaa vai tulla tapetuksi".
"Mitä tarkoitat, Ramorny? Sinä hourailet kuumeessas", vastasi Rothsayn herttua.
"En, armollinen herra", sanoi Ramorny, "jos olisinkin hulluimmassa hourauksessa, niin ne ajatukset, jotka nyt tässä silmänräpäyksessä minun pääni läpi lentävät, sen haihduttaisivat. Saattaa olla että suru kadotetusta kädestäni on minut vimmastuttanut ja että huolellinen pelko teidän puolestanne, armollinen prinssi, on minut rohkeihin tuumiin yllyttänyt — mutta minulla on kaikki älyni, jonka Jumala on minulle suonut, tallella, kun sanon teille, että jos te vastamaailmassa tahdotte pitää Skotlannin kruunun päässänne — eikä siinä vielä kyllä — vaan jos tahdotte toisen Valentinin-päivän saada nähdä, niin teidän pitää — —"
"Mitä minun pitää tehdä, Ramorny?" lausui prinssi arvokkaalla katsannolla; "ei se toki suinkaan liene mitään, joka minulle olisi häpeäksi?"
"Ei ollenkaan mitään häpeällistä taikka sopimatonta Skotlannin prinssille, jos meidän maamme verintahratut ajantiedot totta puhuvat. Mutta saattaa kyllä olla, että se koskee kipeästi maskeraatti- ja leikkiprinssin korviin".
"Sinä puhut kovia sanoja, Juhana Ramorny", virkkoi Rothsayn herttua mielipahalla; "mutta oletpa kalliilla hinnalla kyllä, sen kautta, mitä minun palveluksessani olet menettänyt, saanut oikeuden torua minua".
"Herra Rothsayn herttua", vastasi ritari, "haavalääkäri joka tätä kädentynkääni tässä parantelee, sanoi minulle, että mitä kipeämmältä hänen veitsensä sekä poltinrautansa tuntui minuun, sitä suurempi oli toivo minun paranemisestani. Samaten en pelkää, vaikka pahentaisinkin teidän mieltänne, kunhan vaan sillä saisin teidät ymmärtämään, mitä teidän, saadaksenne hengissä pysyä, välttämättömästi on tehtävä. Te olette, herra prinssi, jo liian kauan ollut iloisen hullutuksen harjoittelija; nyt teidän pitää miehen toimiin ryhtyä, taikka tulette muserretuksi, niinkuin perhonen, sille kukalle, jolla te leikitte".
"Kylläpä luulen ymmärtäväni sinun siveys-saarnasi, Ramorny — sinä olet kyllästynyt noihin meidän iloisiin hulluttelemisiimme — kirkonmiehet niitä sanovat synniksi — ja mielesi tekisi nyt jotain pikkuista tosi rikosta. Joku murha silloin, tällöin, tai joku verilöyly antaisi uuden paremman maun irstailemiselle, samoin kuin hiukkanen öljypuun hedelmää on hyvä höyste viinin seassa. Mutta minun pahimmatkin pahantekoni ovat vaan iloisia vallattomuuksia, — minulla ei ole taipumusta veriseen ammattiin — minua inhoittaa kun näen tai kuulenkin sitä harjoitettavan kurjintakin orjaa vastaan. Jos joskus tulen kuninkaaksi, jolloin mun arvattavasti, samoin kuin isäni, täytynee viskata pois oma nimeni ja tulla Robertiksi, Brucen kunniaksi — jos sillä tavoin käy, niin pitää jokaisella Skotlannin pojalla olla pullo toisessa kädessä, ja toinen käsi tytön kaulan ympäri; ja miehuus sitten tulee koeteltavaksi suuteloilla sekä pikarillisilla, ei puukoilla eikä miekoilla. Ja minun haudalleni viimein pitää tulla tämmöinen kirjoitus: 'Tässä lepää Robert, neljän sitä nimeä. Hän ei saanut voittoja sodassa niinkuin Robert Ensimmäinen. Hän ei koronnut kreivistä kuninkaaksi niinkuin Robert Toinen. Hän ei perustanut kirkkoja niinkuin Robert Kolmas. Vaan hän tyytyi siihen, että sai elää ja kuolla kaikkien iloisten poikien kuninkaana'. Koko tuosta minun esi-isieni kaksi vuosisataa kestävästä sarjasta en huolisi kilpailla kenenkään muun kanssa kuin:
"Ukon Couli kuninkaan
Mi joi, kunhan kaattiin vaan".
"Armollinen herra", virkkoi Ramorny, "sallikaa minun teille muistuttaa, että teidän iloisista pidoistanne välistä tulee sangen pahoja seurauksia. Jos olisin tään käteni menettänyt tappelussa, jossa olisi saatu joku suuri voitto teidän ylen mahtavista vihamiehistänne, niin en olisikaan sitä surrut. Mutta että minun täytyy muuttaa kypäri ja teräshaarniska munkin päähineesen ja munkin kaapuun yöjalkalais-kahakan tähden — —"