"Todellakin, kuninkaallinen armo", virkkoi Ramorny, "jos lienen sanonut jotain, mikä teille on voinut antaa syytä niin tuliseen vihastukseen, niin se on tullut liian kiivaasta rakkaudesta teihin sekä samassa älyn typeryydestä. Totta tosiaan minä olen viimeinen mies, joka rupeaa kunnianhimoisiin hankkeisin kehoittamaan, siinä toivossa että niistä minullekin tulisi joku etu! Voi! Mikä muu minulla nyt olisi edessä, kuin peitsen ja satulan vaihtaminen käsikirjaan sekä rippituoliin? Lindores'in luostari saa nyt ottaa turvihinsa tään vaivaiseksi ja köyhäksi tulleen Ramornyn ritarin, jolle siellä tulee kyllin aikaa mietiskellä noita Raamatun sanoja: 'Älkää ruhtinaisin turvatko!'"
"Se on hurskas aikomus", sanoi prinssi, "jonka edesauttamista en suinkaan tahdo laiminlyödä. Minä luulin, että meidän erillä-olomme vaan oli kestävä jonkun aikaa — vaan nyt meidän pitää erota ijäksi. Tämmöisen, meidän välillämme olleen puheen jälkeen on tietysti tarpeellista, että me pysymme erillämme. Mutta Lindores'in luostari tai mikä muu siis ottaneekin sinut turvihinsa, on meiltä saava runsaasti lahjoja sekä suosiota. — Ja nyt, Juhana Ramorny, nuku — nuku — ja unhota pois turmiollinen puheesi, jonka taudin ja viinin kuumuus on synnyttänyt, toivon ma, pikemmin kuin sinun oma mielesi. — Näytä valkeaa, Eviot, että pääsen ulos".
Eviot'in huuto kutsui kokoon prinssin seuralaiset, jotka olivat nukahtaneet rappusille sekä etuhuoneesen, uupuneina illallisesta mässäilemisestään.
"Eikös ole teissä yhtään selväpäistä?" kysyi Rothsayn herttua, jota hänen seuralaisensa näkö inhotti.
"Ei yhtään — ei yhtään ainoaa", vastasi koko joukko humalaisella riemuhuudolla; "ei meissä ole yhtään, joka olisi uskoton Lystilän kuninkaalle!"
"Te olette siis joka mies luontokappaleiksi muuttuneet?" sanoi prinssi.
"Totellen teitä, armollinen kuningas, ja noudattaen teidän esimerkkiänne", vastasi yksi; "taikka jos lienemme hiukkasen jäljellä kuninkaallista majesteettia, niin kyllä yksi ainoa kulaus ruukusta —"
"Vaiti luontokappale!" käski Rothsayn herttua. "Eikö ole siis teissä yhtään ainoata selväpäistä, kysyn vielä kerran".
"On, jalo herra kuningas", kuului vastaus, "on tässä kuitenkin yksi uskoton veikko, Watkins Englantilainen".
"Tule sitten sinä tänne, Watkins, ja näytä mulle valkeaa tulisoihdulla. — Anna minulle nyt viitta ja toinen lakki, ja ota pois näät korut" — hän viskasi sulkakruununsa maahan; — "soisinpa että voisin viskata pois kaikki hullutukseni yhtä helposti! — Englantilainen Wat, seuraa sinä minua, ja te muut lopettakaa nyt jo pauhaamisenne ja riisukaat maskeraatti-vaatteenne. Laskijaispäivä on lopussa ja paasto on alkanut".