"Meidän kuninkaamme luopuu tänä yönä kruunustaan tavallistansa aikaisemmin", virkkoi yksi peuhaajoista. Mutta kun ei prinssi siihen mitään kehoittavaa sanaa vastannut, niin hekin, jotka sillä hetkellä olivat aivan humalassa, yrittivät, niin hyvin kun voivat, olla olevinansa selvät. Koko tuo äsken niin meluava joukkio koetti nyt tehdä niinkuin säädylliset ihmiset, jotka, jos äkkiarvaamatta ovat joutuneet päihinsä, pyytävät peittää sitä tilaansa kaksin verroin ykstotisella käytöksellä. Sillä välin prinssi, kiireesti muutettuaan pukuansa, astui ovelle päin sen tulisoihdun valolla, jota ainoa selväpäinen mies koko laumassa piteli; mutta astuessaan oli hän kompastua luontokappaleentapaisen Bonthron'in nukkuvaan ruumiisen.
"Mitäs se on! Onkos se ilkeä luontokappale taas tielläni?" huusi prinssi vihastuksella ja inholla. "Muutamat teistä, vierittäkääpäs tää sika tässä hevosten juomaruuheen, niin että hän kumminkin yhden kerran eläissään tulisi puhtaaksi!"
Seuralaisjoukko kohta täytti tämän käskyn, käyttäen siihen ulkopihassa olevaa kaivoa; ja Bonthron, joka ei jaksanut tätä kuritusta vastustaa, ilmoitti kuitenkin vastahakoisuutensa sanattomilla öhkimisillä ja röhkimisillä, aivan kuin kuolemallaan oleva metsäkarju. Prinssi puolestaan jatkoi kulkuansa omaan kortteriinsa, taloon, jota sanottiin valtiomarskin kartanoksi, siksi kun se oli Errol'in kreivillisen suvun oma. Luovuttaakseen ajatuksensa vähemmin hauskoista aineista, kysyi prinssi matkalla kumppaliltaan, mistä se tuli, että hän yksin oli selväpäisenä, kun koko muu joukko oli niin aivan humalassa.
"Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen armo", vastasi Englantilainen Watkins, "kyllä sen myönnän, että olin varsin rohkea, kun uskalsin olla selvänä; vaikka te, korkea herra, käskitte meidän joka mies juoda itsemme humalaan. Mutta siihen nähden, että kaikki muut olivat Skotlantilaisia, paitsi minä, en katsonut viisaaksi humaltua heidän seurassaan. He näet silloinkin, kun me kaikki olemme selvät, töin tuskin vaan kärsivät minua; ja jos viini olisi valtaan päässyt, olisin kenties heille puhunut suuni puhtaaksi ja saanut yhtä monta pistosta kuin on puukkoja siinä kunnon joukkiossa".
"Et sinä siis koskaan aio ottaa osaa minun väkeni juominkeihin?"
"Jos niin sallitte, en; paitsi jos te, kuninkaallinen armo, joskus käskisitte koko muun joukon pysyä selvänä, niin että Willi Watkins toki kerran saisi juoda itsensä juovuksiin, henkeänsä pelkäämättä".
"Semmoinen tilaisuus saattaisi sattua. — Missä palveluksessa olet,
Watkins?"
"Tallirenkinä, armollinen herra prinssi".
"Sano kammariherralle, että hän toisi sinut sisäpalvelukseen, yövartija-joukkohoni. Sinun näkös on mulle mieleen, ja juomaton mies on hyvä olemassa talossa, jos kohta hänen selväpäisyyteensä ei olisikaan muu kuin kuolemanpelko syynä. Palvele siis nyt liki minun personaani, ja saatpa nähdä, että selväpäisyys on runsaasti rahaa antavainen avu".
Sillä välin oli rasittava huoli ja pelko entisen tuskan lisäksi astunut ritari Ramornyn sairashuoneesen. Hänen ajatuksensa, puolipyörryksissä kuin hän oli unijuomasta, sekaantuivat taas kokonaan, kun prinssi oli lähtenyt, jonka läsnä-ollessa hän voimakkaalla vastaanponnistuksella oli juoman vaikutusta vastustanut. Hänen itsetietonsa, joka keskustelun aikana oli ollut aivan selvä, alkoi nyt jälleen suuresti hämärtyä. Hänessä oli se yleinen tuntu, että hän oli saattanut itsensä suuren vaaran alaiseksi; että hän oli tehnyt prinssin vihamiehekseen, ja ilmoittanut prinssille asioita, jotka kenties oli saava hengellänsä maksaa. Kun hän oli tämmöisessä ruumiin ja sielun tilassa, eipä voi kummeksia, että hän rupesi unta näkemään taikka että hänen heikontuneet hermonsa muuten joutuivat noiden mielenkuvittelemisten alaisiksi, joita opiumi vaikuttaa. Hänestä näytti että Annabella kuningattaren haamu seisoi hänen vuoteensa vieressä, kysyen missä se nuorukainen oli, jonka hän oli uskonut Ramornyn hoidon alle vilpitönnä, puhdastapaisena, iloisena ja viattomana.