"Ja mikäs se asia sitten on, muija?" kysyi maltittomasti hanskuri, yhä vielä häärien, solmiellessaan niitä satoja nauhoja, joilla siihen aikaan kiinnitettiin housut liiveihin.
Dorothea antoi hänen jatkaa sitä työtänsä, siksi kun arvasi sen viimein valmistuvan; nyt hän näki, että isäntä, jos ei hän kertonut salaisuuttansa, lähtisi itse ulos melun syytä tiedustamaan. Hän kiljahti siis:
"Voi, voi, voi, ettepä kumminkaan voi sanoa sitä minun syykseni, jos saatte kuulla pahoja sanomia, ennen kuin edes olette kerjinnet käydä aamumessussa! Minä olisin salannut ne teiltä siksi kun te ensin olisitte Jumalan sanaa kuulleet. Mutta koska se nyt teidän kuitenkin pitää saada tietää, niin sanon, että teiltä on mennyt uskollisin ystävä, joka ikinä on toisen miehen kättä puristanut ja Perth'in kaupunki saa nyt murehtia parasta porvariansa, joka on pitänyt miekkaa kädessään!"
"Heikki Seppä, Heikki Seppä!" huudahtivat isä ja tytär molemmat niinkuin yhdestä suusta.
"No niin, siinäpä se onkin", sanoi Dorothea; "ja kenenkä syy siihen on, jos ei teidän omanne? — Nostittehan te semmoisen mölläkän siitä, että hän oli kävellyt käsikädessä laulutytön kanssa, aivan kuin olisi se Juutalais-tyttö ollut!"
Tällä lailla olisi Dorothea vielä tiesi häntä kuinka kauan jatkanut; mutta hanskuri huusi tyttärelleen, joka yhä vielä oli kammarissaan: "Loruja, Katri — ne on vaan vanhan hupsun lörpötyksiä. Ei mitään semmoista ole tapahtunut. Minä tuon sinulle tosisanomat heti paikalla!" Ja kaappaisten sauvansa riensi vanhus Dorothean ohitse ja kadulle, jota myöten yhä juoksi ihmisjoukkoja Isolle kadulle päin. Dorothea puolestaan jäi mutisemaan itsekseen: "Sinun isäs on aika viisas mies, usko vaan hänen omia vakuutuksiaan. Hänelle kohta mahtaa tulla joku läimäys osaksi tuossa mölläkässä, ja sitten kyllä saadaan kuulla: 'Dorothea, tuopas liinakaappeita!' ja 'Dorothea, voitelepas plaastaria!' Vaan nyt muka on kaikki vaan lorua ja valhetta, ja joutavaa, mitä Dorothean suusta tulee! — Vai joutavia! Luuleeko Simo ukko Heikki Sepän pään olevan yhtä kovan kuin hänen alaisimensa, niin että se olis kestänyt, vaikka koko Vuorelais-clani häntä läimäytteli?"
Tähän paikkaan häneltä puhe katkesi, sillä samassa ilmautui hänen viereensä enkelinnäköinen haamu, tuskin itsestään tietävänä, silmät tuijottelevana, hiukset hajallaan, posket kalman kelmeinä.
Muija säikähtyi niin, että unhotti närkästyksensä. "Herra siunatkoon, lapsukaiseni!" sanoi hän. "Mitäs sinä niin tuimasti tuijottelet?"
"Etkös sanonut että joku on kuollut?" kysyi Katri peloittavasti epävakaisella äänellä, ikään kuin hänen kuulonsa ja puhevoimansa eivät enään oikein olisi toimittaneet virkaansa.
"Kuollutko, tyttöseni! On, kun onkin, kuollut aivan. Ei sinun nyt enään tarvitse karsaasti katsella häneen".