"Kuollut!"' kertosi Katri yhä samalla epävakaisella äänellä. "Kuollut — tapettu — ja Vuorelaisen käden kautta!"
"Sen takaan, että Vuorelaiset sen ovat tehneet — ne laista huolimattomat roistot. Kukas muu tappaa enimmän osan niistä, jotka saavat surmansa — paitsi kun porvarit joskus keskenään rupeavat kahakkaan ja tappavat toinen toisensa, taikka jos ritarit ja aatelisherrat toisinaan vuodattavat verta? Mutta tahtoisinpa lyödä vetoa, että se on Vuorelaisten tekoa tällä kertaa. Eipä ollut sitä miestä täällä Perth'issä, ei ritaria eikä porvaria, joka olisi uskaltanut käydä Heikki Sepän kimppuun, mies miestä vastaan. Mutta niitä mahtoi hyökätä koko lauma hänen päälleen; sen saatte nähdä, kun asia tulee selville".
"Vuorelaisia!" sanoi Katri, ikään kuin joku hänen ajatuksiansa sekoittava ajatus olisi häntä vaivannut. "Vuorelaisia! — voi Conachar, Conachar!"
"No niin, voinpa sanoa, että sinä osasit juuri oikeaan mieheen, Katri. Heillä oli, niinkuin näit, riita Pyhän Valentinin aattona, ja pieni kahakka. Ja Vuoren pojilla on pitkä muisti semmoisissa asioissa. Anna semmoiselle korvapuusti Pyhäinmiesten päivänä, niin hänen poskeansa vielä kirveltää Helluntaina. Mutta mikähän on voinut tuottaa ne pitkäsääriset pakanat tänne, että heillä oli tilaisuus sitä verityötä tekemään?"
"Voi minua, minä se olin", sanoi Katri; "minä tuotin Vuorelaiset tänne alas — minä lähetin noutamaan Conachar'ia — niin, he ovat häntä väijyilleet — mutta minä heidät saatin tänne, missä heillä oli tilaisuus päästä uhrinsa kimppuun. Mutta lähdenpä katsomaan omin silmin — ja sitten — sitten meidän pitää tehdä jotakin. Sano isälleni, että minä kohta tulen takaisin".
"Oletko riivattu, tyttö?" huusi Dorothea, kun Katri hänen ohitsensa juoksi ulko-ovelle. "Ethan toki juokse ulos kadulle, hiukset hajallaan hartioilla tällä lailla, sinä, jonka kaikki tuntevat Perth'in kaupungin Kaunottareksi? — Pyhä messu! Mutta kas tuossa hän jo on kadulla, tuli siitä, mikä tuli — ja ukko hanskuri on nyt vimmastuva minulle, ikään kuin minussa olisi ollut sen tytön pitäjä. Ohhoh, onpa tää nyt korea aamu paaston aluksi! — Mitähän nyt tehdään? Jos menen hakemaan isäntää tuon kansantungoksen seasta, niin he tallaisivat minut mäsäksi jalkainsa alle, eikä paljon surua olisi tästä vanhasta muijasta. — Vai juoksenko Katrin perään, joka jo on kadonnut näkymättömiin ja on paljon kepeämpi jalaltaan kuin minä? — Paras on, että vaan pistäyn tuonne Klaus Parran-ajajan luo ja kerron hänelle tämän kaiken".
Sillä aikaa kuin uskollinen Dorothea teki, niinkuin oli päättänyt, juoksi Katri Perth'in katuja pitkin. Muulloin olisi häntä kaikki ihmein töllistelleet, jotka olisivat nähneet hänen tuossa lentävän mistään huolimattomalla vauhdilla, hurjalla juoksulla, joka oli aivan poikkeavainen hänen tavallisesta siivosta, vakaisesta astunnastaan ja käytöksestään — ilman sitä vaippaakin, jota hyvämaineiset ja hyväsäätyiset vaimo-ihmiset, ulkona käydessään, aina pitivät päällänsä. Mutta kansa oli niin hädissään, jokainen vaan jutellen tai kysellen melun syytä ja jokainen selitellen sitä eritavallansa, ettei kukaan huomannutkaan Katrin huolimatonta pukua eikä huimistunutta käytöstä. Ja hän sai juosta tietänsä, vetämättä puoleensa enempää huomiota kuin muutkaan naiset, jotka, huolellisen uteliaisuuden taikka pelon ajamina, olivat liikkeellä, ja tiedustelivat tuon yleisen levottomuuden syytä — taikkapa kenties hakivat ystäviä, joiden turvallisuudesta olivat huolissaan.
Juostessaan tunsi Katri kuinka tuo peloittava pauhu häntä huimautti, ja töin tuskin vaan sai hän itsensä hillityksi, ettei yhtynyt niihin parkumisiin ja hätähuutoihin, jotka ylt'-ympärillä kajahtelivat. Hän riensi vaan kiireesti eteen-päin ikään kuin unissaan, tuntien sydämessään raskasta tuntoa jonkun hirveän tapaturman pelosta, jonka oikea luonto hänelle ei kuitenkaan ollut oikein selvä. Mutta tämän tunnon pohjassa oli kuitenkin se kauhea tieto, että mies, joka häntä niin hellästi oli rakastanut, jonka hyviä avuja hän niin suuressa arvossa oli pitänyt, ja johonka hän nyt tunsi suuremman rakkauden kuin mitä hän ennen olisi tahtonut omalle sydämelleenkään tunnustaa, oli murhattu, ja että hän luultavasti oli siihen ollut apuna. Katri oli ensimmäisenä tulisen ja kaikkia liioittelevan tuskan hetkenänsä pannut yhteen Heikin kuoleman sekä Conachar'in tulon tänne seuralaisjoukkoineen; mutta tämä yhteys olikin kyllin todennäköinen, että hän voi sen todeksi uskoa, jos hänen mielensä olisikin tällä hetkellä ollut semmoisessa tilassa, että se olisi pystynyt asian luultavuutta tarkemmin tutkimaan. Oikein tietämättäkään mitä hän haki, ainoasti totellen epämääräistä haluansa saada tietoa, min verran tuossa hirvittävässä huhussa oli perää, riensi hän nyt siihen paikkaan, jota hänen tunteensa vielä eilen olisivat saattaneet hänet kaikkein enimmin välttämään.
Kukapa olisi vielä Laskiais-iltana voinut saada tätä ylpeää, kainoa, ujostelevaa, ankarasti säädyllistä Hanskurin Katria uskomaan, että hän ensimmäisen paastopäivän aamuna ennen messun aikaa olisi juokseva kaupungin katuja myöten, meluavain, hätäileväin kansanjoukkoin keskitse, hiukset hajallaan, vaatteet rempallaan? Kuka olisi saanut häntä uskomaan, että hän tällä lailla oli rientävä saman kosijansa kotiin, joka, niinkuin hänellä oli syytä uskoa, oli saastaiseen, irstaiseen rakkausseikkaan antaumalla häntä niin törkeästi, niin raa'asti häväissyt? Mutta niinpä hän nyt kuitenkin teki; ja vaistontapaisesti kiireissään valiten vapainta tietä, kartti hän Isoakatua, missä väentungos oli pahin, ja pääsi Wynd-kadulle niitä samoja kaupungin pohjoisen reunan kapeita raitteja myöten, joita Heikki astui, kun hän Loviisaa saatteli. Mutta näilläkin syrjäisillä paikoilla nyt vilskui väkeä; niin yleinen oli hätä. Katri meni tietänsä joukkojen keskitse yhtähyvin, ja ne, jotka hänet huomasivat, katsahtivat vaan toinen toiseensa ja pudistivat päätään, surkutellen hänen tuskaansa. Viimeinkin, ennen kuin hän vielä olikaan oikein selvillä omasta aikomuksestaan, hän jo seisoi kosijansa oven edessä ja kolkutti.
Kun hänen kiireinen kolkutuksensa oli lakannut, oli kaikki jälleen hiljaa, ja siitä vielä kiihtyi hänen tuskansa, joka oli hänet tähän hurjaan käyntiin saattanut.