"Avaa, Heikki, — avaa!" huusi hän. "Avaa jos vielä olet elossa! — Avaa, jos et tahdo nähdä Hanskurin Katria kuolleena huoneesi kynnyksellä!"
Samassa kun hän näin hurjasti huusi korville, joita hän luuli kuoleman kautta umpeenmenneiksi, avasi se sama kosija, jota hän huusi, oven, juuri hyvään aikaan, niin että voi estää tytön pyörtyneenä maahan kaatumasta. Sepän rajatonta huimaa iloa tästä niin arvaamattomasta vieraasta vähensi vaan kummastus, joka teki ettei hän voinut uskoa silmiänsä, sekä pelästys Katrin umpeensulkeuneista silmistä, puoli-avonaisista vaalenneista huulista, posken kalmankelmeydestä sekä, niinkuin näytti, kokonaan lakanneesta hengenvedosta.
Heikki oli pysynyt kotona, huolimatta noista yleisistä hätämerkeistä, joita jo melkoisen kauan oli tullut hänen korviinsa. Hän oli nyt jyrkästi päättänyt, ettei enää sekaantuisi mihinkään kahakoihin, joita vaan suinkin saattaisi välttää, Nytkin hän vaan majistraatin nimen-omaisesta käskystä, jota hänen porvarina täytyi totella, oli ottanut miekkansa sekä varakilven seinältä ja oli menemäisillään ulos, ensi kertaa eläissään vastahakoisena sotapalvelukseen, jota hänen velvollisuutensa vaati.
"Kova onnipa onkin", arveli hän itsekseen, "että minut aina vaaditaan esille kaikkiin kaupunkimme taisteluihin, vaikka miekan mittelyt ovat Katrille niin vastenmieliset. Onhan, sen tiedän, niitä neitoja kyllin Perth'issä, jotka sanovat sulhasilleen: 'Mene ulos — tee velvollisuutesi urhon lailla, niin saat tyttösi suosion palkakses!' Vaan eipä kuitenkaan lähetetä noutamaan heidän sulhasiaan vaan aina minua, vaikka niin pian kun minä täytän velvollisuuteni miehenä ja suojelen turvatonta tyttöstä, tai velvollisuuteni porvarina ja tappelen kaupunkini kunnian puolesta, Katri minua aina kohtelee ikään kuin olisin minä pahin taistelukukko ja tyttöinviettelijä!"
Tämmöisiä mietteitä oli hänellä mieli täynnä, kun hänen avatessaan huoneensa ovea, se, joka oli rakkain hänen sydämelleen, vaan jota hän vähimmin kaikista oli arvannut saavansa nähdä, tuossa ilmautui hänen eteensä ja kaatui hänen syliinsä.
Riemastus, hämmästys ja säikähdys eivät kuitenkaan vieneet Heikiltä sitä neuvokkaisuutta, jota tämä hetki vaati. Hänen piti ensin viedä Katri turvapaikkaan ja saada tyttö tointumaan — se oli ensitehtävä, ennenkuin hän voi mennä tottelemaan majistraatin kutsua, vaikka kyllä sillä oli sanottu olevan suuren kiiruun. Hän kantoi suloisen kantamuksensa, joka oli hänestä kepeä kuin höyhen, vaikka kalliimman-arvoinen kuin yhtä suuri taakka puhtainta kultaa, pieneen kammariin, joka oli ollut hänen äitinsä makuuhuoneena. Se oli kaikkein sopivin pahoin voivalle, koska se oli puutarhaan päin ja siis erotettu kaikesta melusta.
"Imettäjä hoi! — Imettäjä Shoolbred — joudu pian — joudu kuin kuolema tai elämä siitä riippuisi — tässä on yksi, joka sinun apuas tarvitsee!"
Ylös juosta jolkuttikin vanha muija. "Kunhan se vaan olisi semmoinen, joka sinut pidättäisi ulos kahakkaan menemästä", sanoi hän; sillä melu oli jo hänenkin korviinsa ehtinyt. Mutta kenpä voi kuvata hänen kummastuksensa, kun hän näki Perth'in kaupungin Kaunottaren, hengettömältä näyttävänä, makaavan talon emäntä-vainaan vuoteella, jolle ämmän kasvatti oli tytön suurimmalla hellyydellä ja arkatuntoisuudella laskenut alas, ja jonka vieressä nyt Heikki istui, tueten Katria jättiläiskäsivarsillaan. "Hanskurin Katri!" sanoi hän — "ja — Jumalan emonen auttakoon! — kuoleman teossa, niinkuin näyttää!"
"Ei suinkaan, muori kulta", sanoi muijan kasvatti, "hänen rakas sydämensä sykkii — hänen suloinen henkensä käy ulos ja sisään! Tule sinä, jonka paremmin sopii häntä auttaa kuin minun — tuo vettä — ja rohtoja — mitä ikinä sinun vanha, viisas pääsi voinee keksiä. Jumala ei toki ole voinut saattaa häntä tänne minun syliini kuolemaan, vaan minun ilokseni sekä omaksensa elämään!"
Nopeudella, jota hänen ikäiseltään tuskin olisi voinut toivoa, hankki matami Shoolbred kaikki mitä tarvittiin sulkeuneen hengehtimisen palauttamiseksi. Niinkuin useimmat naiset sillä aikakaudella, tiesi hän vallan hyvin, mitä semmoisissa tapauksissa on tehtävä. Osasipa hän sen lisäksi myös hoitaa tavallisia haavojakin, jonka taidon harjoittamiseen hänen kasvattinsa sotaisa luonne hänelle sangen tiheään antoi tilaisuutta.