"Kuules, Heikki poikaseni", virkkoi hän; "hellitäpäs nyt vaan käsivartes tuosta minun hoidettavastani — vaikka hän kyllä maksaakin likistämisen vaivaa — vaan otapas kuitenkin kätes pois, että voit antaa minullen mitä tarvitsen. — Taikka enpä toki huolikaan käskeä sinua hellittämään hänen kättänsä, jos vaan ottaisit hiljaa lyödäkses hänen kämmentänsä, kun hänen kokoonkopristuneet sormensa suorenevat".
"Minäkö löisin hänen kaunoista kättänsä!" pani Heikki vastaan. "Yhtähyvin voisit käskeä minua läimäyttämään lasikuppia moukkarilla, kuin lyömään tätä hentoista kämmentä sormillani, jotka ovat känsistyneet sorvinkovuisiksi. — Mutta hänen sormensa jo suorenevatkin, ja me koetamme parempaa keinoa kuin lyömistä" — niin sanoen hän painoi huulensa tuohon kaunoiseen kätehen, jonka liikahtaminen todisti tunnon alkavaa palajamista. Nyt kuului pari syvää huokausta, ja sitten Perth'in kaupungin Kaunotar avasi silmänsä, loi ne rakastajaansa, joka oli polvillaan vuoteen vieressä, ja sitten hän taas vaipui alas pään-alaiselle. Koska Katri ei vetänyt pois kättänsä rakastajansa kädestä, niin tulee meidän olla niin armahtavaiset ja arvella, että hän ei vielä ollutkaan täyteen tuntoon herännyt eikä siis huomannut, kuinka Heikki tätä tilaisuutta väärin käytti, painamalla kättä vuoroin huulilleen, vuoroin rintaansa vasten. Samassa kuitenkin emme voi olla myöntämättä, että sillä välin jo puna alkoi palata Katrin poskiin, ja että hänen hengenvetonsa tämän minuutin tai pari kestävän uuden hervottomuuden ajalla kävi syvästi ja säännöllisesti.
Mutta nyt kuului yhä kiihtyvä melu oven ulkopuolelta, ja talon isäntää huudettiin kaikilla hänen eri nimillään: Heikki, Seppä, Wynd'in Heikki y.m. aivan kuin pakanat muinoin rukoilivat jumaliansa avukseen milloin yhdellä, milloin toisella nimellä. Ja viimein kansanjoukko, Portugal'in katolilaisten tavalla, kun ovat kyllästyneet turhiin rukouksiinsa pyhäinmiesten puoleen, turvasi haukkumisiin.
"Hyi häpeä, Heikki! Olethan sinä kunniaton mies, valapattoinen porvarivalasi rikkoja ja kauniin kaupunkimme petturi, jos et heti paikalla tule ulos!"
Matami Shoolbred'in apukeinot näkyivät nyt jo sen verran auttaneen, että Katri johonkin määrin oli tuntoon herännyt. Sillä kääntäen kasvonsa vähää enemmän rakastajansa puoleen, kuin hänen siihen-astisessa asemassaan oli mahdollista, antoi hän oikean kätensä vaipua sepän olkapäälle, jättäen vasemman hänen kätensä pidettäväksi. Näin näkyi hän vienosti pidättelevän häntä ja samassa hän kuiskasi: "Älä lähde, Heikki — pysy täällä mun luonani — he surmaavat sinut, nuot veren-ahneet miehet!"
Tähän rukoukseen oli Katrin viekoittanut ylenmääräinen ilo siitä, kun hän näki rakastajansa, jonka oli luullut tapaavansa kuolleena ruumiina, tässä elävänä edessään. Ja näillä vienoilla sanoilla, vaikka ne kuiskattiin niin hiljaa, että tuskin kuuluivat, näkyi olevan suurempi voima pidättää Wynd'in Heikkiä paikallansa, kuin ulkoa kajahtelevilla monilla käskeväisillä äänillä voimaa häntä ulos houkuttaa.
"Pyhä messu! hyvät naapurit", huusi muuan uljas porvari kumppaneilleen, "tuo hävytön seppä vaan tekee pilaa meistä. Murtakaamme hänen ovensa auki väkisin, ja laahatkaamme hänet ulos tukasta sekä kauluksesta!"
"Varo itseäs mitä teet", virkkoi toinen varovampi. "Se mies, joka väkisin pyrkii Heikki Sepän linnaan, menee kyllä sisään ehein raajoin, mutta hänen ulostullessaan on työtä haavalääkärille valmiina. — Mutta tuleepa tässä juuri mies, jolla on kyllä oikeus viedä sanottavamme perille ja puhua tuolle seuran pettäjälle suora totuus silmien väliin".
Mies, josta tämä sanottiin, ei ollut kukaan muu kuin Simo Hanskuri itse. Hän oli hyvään aikaan saapunut surmapaikalle, missä lakintekijä-paran ruumis makasi, kun tämä pormestari Craigdallien käskystä käännettiin; hänelle tuli siis kohta se lohdutus, että kuollut tunnettiin tuoksi suupaltoksi Proudfute raukaksi, eikä Heikki Sepäksi, jonka mielisankarinsa kansa oli luullut siinä näkevänsä. Nauru tai kumminkin jotain sensukuista kävi joukosta joukkoon, kun muistettiin, kuinka hartaasti Olivier aina oli pyytänyt itselleen sotaisen miehen mainetta, vaikka se oli niin aivan outo hänen luonteelleen sekä taipumukselleen; ja moni huomautti, että lakintekijälle nyt oli tullut osaksi kuolema, joka oli paljon enemmän hänen suurten sanainsa kuin hänen todellisen mielenlaatunsa mukainen. Mutta tämä ajaton leikinlasku, jossa aikakauden raakuus ilmautui, vaikeni kokonaan, kun nähtiin erään vaimon tunkeuvan kansanjoukon läpi ja kuultiin hänen parkumisensa, 'Voi minun mieheni — minun mieheni'.
Tilaa tehtiin surevalle leskelle, jonka kanssa pari, kolme nais-ystävää seurasi. Marketta Proudfutesta ei ollut tähän asti tietty muuta, kuin että hän oli sievännäköinen, mustatukkainen vaimo, ylpeä ja ylenkatseellinen muille, hänen mielestään halvemmille tai köyhemmille, ja itsevaltias puoliso mies-vainajansa yli, jonka kohoisen kukonharjan hän pian sai alentumaan, jos hän sattui kuulemaan Olivier'in sopimattomia kerskauskiekauksia. Mutta nyt, katkeran surunsa vallan alaisena, oli hänen näkönsä ja käytöksensä paljon enemmän kunnioitusta nostava.