"Vai te nauratte", sanoi hän, "te kunnottomat Perth'in porvarit, siitä että yhden teidän oman kaupunkilaisenne veret ovat vuotaneet tyhjiksi tänne katu-ojaan? — Vai sitäkö te nauratte, että surma on tullut tään minun mieheni osaksi? Milläs hän semmoista on ansainnut? Eikö hän pitänyt kunnollista taloutta voimassa omain kättensä työllä? Eikö hänellä ollut kohtuullinen pöytänsä, johon köyhä oli tervetultuaan ja josta sairas sai apua? Eikö hän lainaillut tarvitseville — eikö auttanut naapureitansa niinkuin ystävä ainakin — eikö aina jokainen saanut häneltä neuvoja ja oikeutta, niinkuin paraalta raatimieheltä ikinä?"
"Se on totta, se on totta", vastasi kansa; "hänen verensä on meidän vertamme yhtä hyvin kuin jos se olisi Heikki Sepän".
"Te puhutte totta, naapurit", lausui pormestari Craigdallie; "eikä tätä asiaa sovi unohduksiin peittää, niinkuin taannoinen peitettiin. Porvarit, me emme voi sallia, että verta kostamatta virtaa meidän katu-ojiamme myöten, niinkuin muu likavesi; muuten saamme pian nähdä koko leveän Tay-jokemme punertavan siitä. Mutta tämä läimäys ei suinkaan tarkoittanut tätä mies-parkaa tässä, johon se niin turmiollisesti on sattunut. Joka ihminen tietää, minkä luontoinen Olivier Proudfute oli: kuinka suuri suultaan, kuinka mitätön teoilta. Mutta hänellä on Heikki Sepän härännahkainen kylteri, kilpi sekä kypäri. Koko kaupunki ne tuntee yhtähyvin kuin minä; siitä ei ole mitään epäilemistäkään. Ja hänellä oli se tapa, tiedättehän sen, että hän pyysi matkia Seppää kaikissa asioissa. Joku vimmasta tai kenties päihtymyksen kautta sokea on tappanut tään viattoman lakintekijän, jota et kukaan vihannut eikä pelännyt, ja josta ei juuri kukaan paljon lukuakaan pitänyt, uljaan sepän sijasta, jolla oli sen seitsemän vihamiestä".
"Mitäs siis nyt tehdään, pormestari?" huusi kansanjoukko.
"Sen, hyvät ystävät, kaupungin hallitusmiehet ovat päättävät teidän puolestanne; me pidämme heti kokouksen, niin pian kuin ritari Charteris joutuu tänne, ja se tapahtuu kohta. Sillä välin tutkikoon haavalääkäri Dwining tätä ruumis-parkaa, niin että hän meille voi sanoa, millä tavalla tää surkea kuolema sen on kohdannut. Ja sitten pitää kääriä ruumis siivosti puhtaisin liinoihin, niinkuin kunnon porvarille on soveliasta; ja viekää hänet sitten pää-alttarin eteen St. Johanneksen, meidän kauniin kaupunkimme suojeluspyhän, kirkkoon. Lakatkaatte te kaikesta huudosta sekä melusta, ja jokainen aseisin kykenevä mies, joka on meidän kauniin kaupunkimme ystävä, laittakoon aseensa kuntoon, ja olkoon valmis Isolle-kadulle tulemaan, niin pian kun raatihuoneen iso kello vongahtaa. Ja sitten me taikka kostamme tämän meidän naapurimme murhan taikka annamme itsemme sen kohtalon alttiiksi, minkä taivaan Herra katsoo hyväksi meille suoda. Välttäkää sillä aikaa kaikkia kahakoita ritarien taikka heidän väkensä kanssa, siksi kun voimme viattomat syyllisistä erottaa. Mutta missäs nyt se seppä pahuus viipyy? Onpa hän ollut aina kärkäs kyllä kaikellaisiin kahakoihin, joihin ei häntä tarvittais, vaan nyt hän nahjustelee, kun hänen läsnä-olonsa olisi meidän kauniille kaupungille avuksi. — Mikäs häntä vaivaa, eikö kukaan tiedä? Onko häntä näkynyt Laskiais-illan ilonpidoissa?"
"Hän on taikka sairas taikka pahalla tuulella, pormestari," vastasi yksi kaupungin palvelija; "sillä, vaikka hän on kotona, niinkuin hänen sällinsä vakuuttavat, eipä hän kuitenkaan huoli meille vastata eikä ovea avata".
"Sallikaapas minun, pormestari", virkkoi nyt Simo Hanskuri, "mennä Heikki Seppää noutamaan. Minulla olisi pieni meidänvälinen äkä pois-sovitettava. Ja ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt, joka on niin sallinut, että hänet saa tavata elävänä miehenä, jota neljännestuntia takaperin tuskin olisin uskaltanut toivoa".
"Tuokaa sitten meidän uljas seppämme raatihuoneelle", sanoi pormestari, koska samassa ratsumies, tunkeuttuaan kansanjoukon läpi, tuli hänelle jotain korvaankuiskaamaan. "Tässä on kunnon ystävä, joka sanoo, että Kinfauns'in herra juuri nyt on saapunut meidän laiturille."
Tämmöinen oli syy Simo Hanskurin tuloon Heikki Sepän taloon juuri tuolla jo kerrotulla hetkellä.
Häntä ei pidättänyt täällä sama epäilys ja pelko kuin muita porvareita. Hän meni siis suoraan kyökkiin, ja sieltä kun kuuli matami Shoolbred'in siellä sisässä puuhaavan, eteni hän makuukammariin. Hän ei virkkanut muuta kuin: "Anteeksi, hyvä naapuri!" ja sitten avasi oven ja astui huoneesen, jossa outo ja arvaamaton näkö tuli hänen silmilleen tarjoksi. Hänen äänensä herätti neiti Katrin kuolleista paljon joutuisammin, kuin mitä matami Shoolbred'in kaikki keinot olivat voineet, ja, tytön vaaleat posket nyt kerrassaan peittyivät suloisimmalla punalla. Hän työnsi rakastajansa poikemmaksi molemmilla käsillään, joiden hän tähän saakka oli sallinut olla Heikin hyväiltävänä, mikä siihen lieneekin ollut syynä, sekö ettei hän vielä ollut täyteen tuntoon tointunut, vai eikö tään-aamullisten tapausten kautta hänen rakkautensa oli herännyt. Heikki Seppä, ujo, niinkuin tiedämme, kompastui noustessaan. Ainoa kammarissa olevista, joka ei hämmästynyt, oli matami Shoolbred. Hän keksi jonkun tekosyyn, kääntyäkseen selin toisiin molempiin, niin että voi nauraa heidän hämille-joutumistansa; sillä hän tunsi, ettei hän millään muotoa voisi hillitä naurunhaluansa. Ja tähän nauruun hanskurikin, jonka hämmästys, vaikka suuri, oli lyhyt ja iloista laatua, kohta yhtyi oikein hartaasti.