"Hän tuli minun kotiini Wynd-kadun varrella", sanoi Heikki, "noin puoli tuntia ennen keski-yötä. Ja minä olin hiukan vastahakoinen häntä sisään päästämään, koska hän oli laskiais-iloa pitänyt, vaan minä olin istunut kotona; sillä sanoohan sananlasku, ett': 'eipä huimapää humala, sovi selvän kumppaliksi'".
"Ja minkälaisessa tilassa hän näytti olevan, silloin kun hänet sisään päästit?" kysyi ylituomari.
"Olipa hän", vastasi seppä, "aivan hengähdyksissä ja jutteli yhä siitä, että oli ollut hengenvaarassa yöllisten peuhaajain käsissä. Mutta minä en siitä juuri paljoa lukua pitänyt, koska hän aina oli ollut pelkurimainen, jäniksensydäminen mies, vaikka kyllä muuten kunnon ihminen, ja siis luulin hänen enemmän puhuvan omia luulottelemisiaan kuin totta. Mutta ikäni kaiken olen nyt katuva sitä kovasti pahaa tekoani, etten lähtenyt häntä saattamaan, niinkuin hän pyysi; ja jos saan elää, aion maksaa messuja hänen sielunsa hyväksi, sen syntini sovitukseksi".
"Kertoiko hän minkälaisia ne olivat olleet, jotka häntä hätyyttivät?" kysyi ylituomari.
"Yöllisiä peuhaajoita maskeraati-puvuissa", vastasi Heikki.
"Ja sanoiko hän pelkäävänsä, että kotimatkalla taas voisi joutua heidän käsiinsä?" kysyi taas ritari Charteris.
"Hän nimen-omaan ilmoitti pelkonsa väijyvistä vihollisista, jota minä kuitenkin joutavaksi loruksi ajelin, koska en saattanut kadulla ketään keksiä".
"Eikö hän siis saanut sinulta minkäänlaista apua?" jatkoi ylituomari.
"Saipa, kun saikin, jalo-arvoinen herra", vastasi seppä. "Hän vaihtoi Morrice-tanssijan pukunsa minun kypäriini, härännahkaiseen kylteriini sekä kilpeeni, jotka hänellä, niin kuulin, vielä olivat, kun hän löydettiin. Ja minulla on kotona hänen Morrice-lakkinsa tiukuineen, ynnä myös tröijy sekä muut siihen pukuun kuuluvat kapineet. Hän olisi tuonut takaisin sota-asuni ja noutanut pois omat maskeraati-vaatteensa, jos pyhätmiehet niin olisivat sallineet".
"Et siis sitten nähnyt häntä sen enempää?