"St. Anterus auttakoon, Taavetti!" huudahti isä; "oletpa sinä aivan kuin huuhkaja — jokainen sana sinun suustasi ennustaa riitaa ja turmiota".
"Kyllä minä jo vaikenen, isä", vastasi nuorukainen.
"Ja mitä kuuluu tuosta Vuoriston rauhattomuudesta?" kysyi kuningas, kääntyen abotin puoleen.
"Se on, toivon ma, muuttunut suotuisalle kannalle", vastasi munkki. "Tuli, joka uhkasi polttaa koko maan, on luultavasti sammuva noin neljän-, viidenkymmenen maanmoukan veriin. Sillä molemmat suuret liittokunnat ovat juhlallisella sovinnolla siihen suostuneet, että heidän riitansa tulee ratkaistavaksi taistelulla, niillä aseilla, jotka te, armollinen kuningas, suvainnette määrätä, teidän kuninkaallisten silmienne edessä ja siinä paikassa, jonka te valitsette, ensin tulevana Maaliskuun 30 päivänä, joka on Palmusunnuntai. Taistelijain luku kumpaisellakin puolella on rajoitettu kolmeksikymmeneksi, ja taistelu jatkettava viimeiseen mieheen asti. Sillä he pyytävät hartaasti ja anovat nöyrästi teiltä, kuninkaallinen majesteetti, että te isällisessä rakkaudessanne suostuisitte siksi päivää luopumaan teille tulevasta kuninkaallisesta oikeudestanne saada lakkauttaa tappelu sauvan viskaamisella alas tantereelle tai 'seis'-huudolla — ja että näin taistelu saataisiin taistella viimeiseen loppuun saakka".
"Noita julmia metsäläisiä"; huudahti kuningas. "Tahtoisivatko he poistaa paraan, jaloimman kuninkaallisen oikeutemme, sen että meillä on valta lakkauttaa tappeluja ja huutaa 'seis' verenvuodatukselle? — Tahtovatko he tehdä tyhjäksi ainoan syyn, joka voisi saattaa minut sinne tulemaan ja heidän teurastustyötänsä katselemaan? — Tahtovatko he tapella pikemmin Vuoristonsa susien kuin ihmisten tavalla?"
"Armollinen herra kuningas", virkkoi Albanyn herttua, "Crawford'in kreivi ja minä olemme olleet niin rohkeat ja, teidän mieltänne kuulustamatta suostuneet tuohon ehtoon, jonka myöntämiseen me katsoimme olevan paljon ja pakoittavia syitä".
"Mitä! Crawford'in kreivikö!" sanoi kuningas. "Onpa hän minun mielestäni hiukan nuori neuvon-antaja näin tärkeässä asiassa".
"Hän on", vastasi Albanyn herttua, "vaikka tosin nuori, jo niin suuressa arvossa Vuorelais-naapureissansa, etten juuri olisi saanut paljoa toimeen ilman hänen apuansa ja voimaansa".
"Kuulepas se, Rothsay-poikaseni!" lausui kuningas moittivaisesti kruununperilliselleen.
"Minä surkuttelen Crawford'in kreiviä", vastasi prinssi. "Hän on liian aikaiseen kadottanut isänsä, jonka neuvot olisivat olleet vielä paremmin paikallaan nykyisessä tilassa".