Kuningas loi Albanyn herttuaan katseen, joka ilmoitti hänen iloansa tässä prinssin vastauksessa ilmautuvasta lapsenrakkaudesta.
Vaan Albanyn sydäntä ei se ollenkaan liikuttanut. "Noiden vuorelaisten kuolema", jatkoi hän, "on tälle Skotlannin valtakunnalle hyödyksi, ei se että he saisivat elää; siksi Crawford'in kreivi ja minä katsoimme suotavimmaksi, että aiottu tappelu tulisi olemaan perinjuurinen hävitystappelu".
"Jos Crawford'in kreivi jo nyt parrattomana poikana neuvoo semmoista valtioviisautta", sanoi prinssi, "kylläpä mar' hänestä tulee aika armias hallintomies, kun kymmenen, kakstoista vuotta on kerjinnyt kulua! Hyi tuommoista, jonka sydän jo on kivenkova, ennen kun leuvassa on untuvaa! Parempi olis, jos hän tyytyisi kukkojen tappeluttamiseen Laskiaispäivänä, kuin että hän nyt on hankkeissa, saadakseen ihmisiä toinen toisiaan raatelemaan Palmusunnuntaina, aivan kuin olisi hänellä johdettavana walesilainen kahdentaistelu, jossa molempien puolten täytyy kuolla".
"Rothsayn herttua on oikeassa, veljeni", virkkoi kuningas. "En minä olisi kristitty kuningas, jos siinä kohdassa myöten-antaisin. En voi suostua siihen että minun silmieni edessä ihmiset tappelevat, siksi kun ovat jok'-ainoa hakatut maahan niinkuin karja teurastushuoneessa. Minua inhottaisi sitä nähdessä, ja valvojansauva putoisi kädestäni alas tanterelle jo siitäkin syystä, että inhossani en sitä jaksaisi pitää kourassani".
"Sen putoomista ei kukaan huomaisi", sanoi Albanyn herttua. "Minä pyytäisin saada huomauttaa teille, armollinen kuningas, että te tässä vaan luopuisitte semmoisesta kuninkaallisesta oikeudesta, joka, jos sitä harjoitatte, ei tuottaisi teille mitään kunniaa, sillä käskyänne ei toteltaisi. Jos te viskaatte sauvan alas tanterelle, silloin kun tappelu on tulisimmallaan ja noiden miesten veri hurjimmassa kuohussa, niin ei siitä pidettäisi enempää lukua, kuin jos varpunen pudottaa olkikorren, jota oli pesäänsä viemässä, tappelevan susilauman keskelle. Ei mikään muu heitä saa erilleen, paitsi jos ei ole enää ketään raadeltavaa jäljellä, ja parempihan on että he saavat surmansa toinen toisensa kautta, kuin niiden soturein kädestä, jotka teidän käskystänne, kuninkaallinen majesteetti, ovat koettavat heitä erottaa. Väkinäinen rauhanteon yritys selitettäisiin paitsi sitä sillä tavoin, että heidät muka oli kavaluudella tänne paulaan houkutettu. Molemmat puolueet liittäytyisivät meitä vastustamaan, mieshukka tulisi yhtä suureksi, ja kaikki meidän toivomme vastaisetta rauhasta raukeaisivat aivan mitättömiksi".
"Puheessasi on liiankin paljon perää, Robert veljeni", vastasi taipuisa kuningas. "Vähän auttaisi tosiaan minun käskyni, jos en sitä saa täytetyksi. Ja vaikka minä kovaksi onneksi saan sitä muutenkin tehdä joka päivä, niin olisi tarpeeton näyttää kuninkaan voimattomuutta noin julkisesti, kaikkein, tuota taittelua katselemaan kokouneitten kansanjoukkoin silmien edessä. Tehkööt nuot julmurit siis veristä työtänsä loppuun asti ja teloittakoot toinen toisensa viimeiseen saakka. En huoli yrittää kieltää, mitä en kuitenkaan saa estetyksi tapahtumasta. — Jumala varjelkoon tätä meidän isänmaa-raukkaamme! Minä lähden nyt rukous-kammiooni, maani puolelta kumminkin rukoilemaan, koska minun ei ole sallittu auttaa sitä kädelläni eikä päälläni. Abotti isä, olkaa niin hyvä ja tuetkaa minua käsivarrellanne".
"Ei, hyvä veljeni", sanoi Albany, "älkää panko pahaksi, jos muistutan, että meidän ensiksi vielä tulee kuulla tuota Perth'in porvarien sekä Ramornyn välistä asiaa, joka koskee erään porvarin murhaa — —"
"Se on tosi, se on tosi!" virkkoi kuningas, jälleen laskien itsensä tuolilleen — "vielä enemmän väkivaltaa — vielä enemmän tappelua! — Voi Skotlanti, Skotlanti! Jos urhollisimpain poikiesi sydänveret voisivat höystyttää sinun laihan maaperäsi, mikä maa koko maailmassa voittaisi sun viljavuudessa! Milloinka on valkoinen karva nähtävänä jonkun Skotlannin miehen parrassa, paitsi jos hän on vaivainen niinkuin kuninkaasi, jolle kykenemöttömyytensä on suojaksi murhasta, ja jonka näin on sallittu katsella noita verenvuodatuksia, joita hän ei voi estää? — Tulkoot he vaan sisään — älkää heitä viivytelkö! Heillä on kiire tappamaan — he kadehtivat toisiltaan joka-ikistä hengenvetoa Luojansa raittiista, siunatusta ilmasta. Taistelun ja surman paha henki on riivannut koko tään kansan!"
Näin tää lempeä hallitsija laski itsensä takaisin tuolilleen hänessä harvoin nähtävällä närkästyksellä ja suuttumuksella. Samassa avattiin ovi salin alipäässä, ja käytävästä sen takana, missä nähtiin joukon aseellisia Brandaneja seisovan kahdessa rivissä, läheni Olivier-paran leski, jota ritari Charteris talutti yhtä suurella kunnioituksella kuin jos Marketta olisi ollut rouva korkeinta sukua. Heidän jälkeensä astui kaksi arvokasta vaimoa, kahden raatimiehen puolisot, aivan mustiin puettuna; toinen kantoi pienempää lasta, toinen talutti suurempaa. Sitten tuli Heikki Seppä pyhävaatteissaan, suruharsikko olkavyönä kylterinsä päällä. Viimeiseksi astuivat pormestari Craigdallie sekä yksi raatimies, hekin merkittynä samallaisilla surun merkeillä.
Hyvän kuninkaan silmänräpäyksen-aikuinen tulistus asettui samassa kun hän näki surevan lesken vaaleat kasvot sekä nuot viattomat pienokaiset, jotka eivät vielä ollenkaan voineet arvata kuinka paljon he olivat kadottaneet. Ja kun ritari Charteris oli auttanut Marketta Proudfuten alas polvilleen laskeutumaan, yhä edelleen pitäen häntä kädestä ja itsekin laskeutuen toiselle polvellensa, kysyi Robert kuningas laupiaalla äänellä leskeltä, mikä oli hänen nimensä ja asiansa. Marketta ei vastannut selvälleen; hän vaan mutisi jotakin, katsahtain taluttajansa puoleen.