"Vai maisteri Henbane Dwining", vastasi ensimmäinen puhuja, rauhoittuneella äänellä; "paras apumme kaikessa hädässä! — sitten se tippa varmaankin vaan oli voidetta".
"Ei", virkkoi toinen, "kyllähän se sentään saattoi ollakin verta — sillä tää tohtori, katsokaa, kun ruumis löydettiin, sai majistratin käskystä tutkia haavaa aseillaan, ja kuinkas se kuollut ruumisparka voi sen tietää, että se tapahtui hyvässä tarkoituksessa?"
"Niin oikein, kummi; ja koska Olivier naapuri-parka usein eläissäänkin luuli ystäviä vainooviksi vihollisiksi, eipä ole syytä luulla, hänen älynsä nyt tulleen terävämmäksi".
Sen enempää ei Dwining saattanut kuulla puheesta, sillä hänen täytyi nyt astua ylös jonkunlaiseen vinttikammariin, missä Marketta istui leskivuoteellaan, likistäen lastansa vasten rintaansa. Pienokainen, joka jo oli ihan musta kasvoiltaan ja ryki tuolle taudille omituisella käheällä tavalla, näkyi olevan aivan liki lyhyen elämänsä loppua. Yksi Dominikolais-munkki istui vuoteen vieressä, pitäen toista lasta sylissänsä, ja puhuen aika ajoin pari hengellisen lohdutuksen sanaa tai lausuen mielensä lapsen tilasta.
Lääkäri loi kunnon munkkiin yhden ainoan silmäyksen, vaan se oli täynnä tuota tiedemiehen sanomatonta ylenkatsetta hänen virkaansa sekaantuvia oppimattomia vastaan. Hänen oma apunsa vaikutti kohta paikalla ja voimallisesti; hän tempasi lapsen epätoivoisen äidin sylistä, paljasti sen kaulan ja iski suonta, josta verta runsaasti virtasi pienen sairaan viipymättömäksi helpoitukseksi. Eipä aikaakaan, niin oli kaikki vaaran oireet kadonneet, ja Dwining, sidottuansa suonen jälleen umpeen, pani lapsen takaisin puoleksi hulluuntuneen äidin syliin.
Vaimo-paran suru miehensä kuolemasta, joka lapsen hengen-hädän aikana oli unohtunut, puhkesi nyt jälleen ilmi kiihtyneen kosken voimalla, joka on viimein murtanut tokeen, mikä hetkisen aikaa on estänyt sen tulvaa.
"Voi, oppinut herra", virkkoi Marketta, "te näette tässä nyt köyhän vaimon, vaikka ennen olette tunteneet minut varakkaaksi. Mutta käsi, joka on palauttanut tämän lapsen elävänä minun syliini, ei saa tyhjänä jättää tätä mun huonettani. Jalomielinen, lempeä maisteri Dwining, ottakaa tämä rukousnauha — sen helmet ovat eben-puusta ja hopeasta — vainaja aina tahtoi että kaikki hänen kapineensa olisivat sievät niinkuin herroilla — ja herrankaltainen hän oli kaikessa elämässään enemmän kuin kukaan hänen säädyssään, ja senmukainen oli myös hänen kuolemansa".
Näin puhuttuaan hän äänettömässä tuskanpuuskassaan painoi mies-vainajansa rukousnauhan rintaansa ja huuliansa vasten, ja tahtoi sitten antaa sen Dwining'in käteen.
"Ottakaa se", sanoi hän, "muistoksi hänestä, joka teistä niin paljon piti. — Voi! olihan hänellä aina tapa sanoa, että jos jotakin ihmistä vielä oli mahdollinen temmata pois haudan partaalta, niin sen varmaan oli maisteri Dwining osaava tehdä. — Ja nyt hänen oma lapsensa on tänä siunattuna päivänä tullut poistemmatuksi haudan partaalta juuri sillä tavalla, vaan hän itse makaa tuossa kylmänä ja kovettuneena, eikä tiedä mitään lapsensa terveydestä tahi sairaudesta! Voi, voi päiviäni! Voi, voi minua! — Mutta ottakaa te tämä rukousnauha, ja muistakaa hänen sieluparkaansa, joka kerta kun sitä pujotatte sormienne välitse. Hän on pääsevä kiirastulesta sitä pikemmin, jos hyvät ihmiset rukoilevat hänelle huojennusta".
"Pitäkää rukousnauhanne, muori — en minä osaa mitään silmänkääntäjän konsteja — minä en osaa mitään loitsulukuja", sanoi lääkäri, joka oli liikutettu enemmän kuin kenties hänen kova sydämensä oli aavistanut ja joka koetti päästä tuosta pahan-enteisestä lahjasta. Mutta nämät viimeiset sanat olivat loukanneet hengellistä miestä, jonka läsnä-oloa ei Dwining ollut muistanutkaan.