Astunnan kun kuulet taas,
Minkä viimeks' kuulit maass';
Sen kun näet, niin viimeiseksi
Sammuvainen silmäs keksi. —
Jälleen herää ruumiisi,
Vapahtavat hermosi,
Haavat vuotaa verta uutta,
Verta verestä ne huutaa.
Paatunut vaikka hän oli, tunsi lääkäri sydämessään suuren vastahakoisuuden astumaan tään miehen kynnyksen yli, jonka kuolemaan hän, vaikka, mitä personaa koski, erehdyksestä, oli ollut syypää.
"Antakaa mun mennä, eukot", sanoi hän; "taidostani on ainoasti eläville apua — kuolleisin ei meillä lääkäreillä ole mitään valtaa".
"Ei, teidän autettavanne onkin ylikerrassa — nuorin orpolapsista —".
Dwining'in ei auttanut muu kuin astua sisään. Mutta hänen hämmästyksekseen akat, jotka puuhaelivat ruumiin ympärillä, yht'-äkkiä vaikenivat kesken lauluansa, samassa kun hän astui kynnyksen yli, ja yksi keistä sanoi: "Herrainen aika — kukahan nyt tuli taloon? — Haavasta tuli suuri veritippa!"
"Vielä vai", arveli toinen, "se on vaan voidetta".
"Ei, kummi, kyllä se oli verta. — Minä kysyn vielä kerran, kukahan nyt tuli taloon?"
Yksi muijista katsahti kammarista ulos pieneen porstuaan. Siellä Dwining, vetäen esteeksi sitä veruketta, ettei hän oikein selvään nähnyt portaita, joita myöten oli astuminen suruhuoneen yliselle, yhä vielä viivyskeli; niin oli hän hämmästynyt akkojen puheesta, jonka oli kuullut.
"No, eihän se ollut kukaan mun kuin arvoisa maisteri Henbane Dwining", vastasi uloskatsoja.